”Vihreää diktatuuria ja tämä on vasta alkusoittoa jos he pysyy vallassa!” ”Koska järkevimmät kommentit tulevat lihansyöjiltä…” Unicafen päätös luopua naudanlihasta herätti paljon somekeskustelua ja jopa someraivoa ympäri internetiä. Edellä mainitut kommentit ovat vain esimerkkejä erään asiasta uutisoineen sivuston kommenttipalstalta, mutta ne paljastavat myös taustalla piilevän ongelman, joka ei rajoitu vain Helsingissä toimivan ravintolaketjun ruokalistaan.
Siirrytäänpä ajassa 70 vuotta taaksepäin. Toinen maailmansota on loppunut, ja maailmalle leviää tietoa niistä hirveyksistä, joita Hitlerin hallinnon alla oli tehty (kyllä, pelaan natsikortin jo tässä kohtaa). Syyllisiä etsitään ja niitä löydetään sekä tuomitaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Aika kulkee eteenpäin, ja holokaustin syy tiivistyy ihmisten mielissä natsien pahuuteen. On kuitenkin tärkeä huomata, että eräs merkittävä syy holokaustiin oli yhteiskunnassa syntynyt/luotu jako saksalaisiin ja muihin, arjalaisiin ja vähempiarvoisiin, meihin ja heihin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa ja saksalaiset
laitettiin hyvin ahtaalle taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti,
koska uskottiin tällaisen syyllistämisen olevan oikea rangaistus. Tämä
toimintatapa oli osa niitä rappusia, joiden avulla Hitler nousi valtaan, koska
Hitler otti voittajien käyttämän jaottelun voittajiin ja syyllisiin soveltaen
sitä omiin tarkoituksiinsa. Hän loi yhteiskuntaan selkeän jakolinjan ja syytti
toisella puolella olevia kaikesta pahasta. Tästä alkaa muodostua pelottava kuva
nykyajasta, eikö totta? Mutta mehän olemme paljon viisaampia, emmekä me koskaan
tekisi mitään vastaavaa?
Hitlerin käyttö esimerkkinä on hieman kärjistävää,
myönnetään. Mutta aina, kun yhteiskunnassa ruvetaan vetämään jakolinjoja ja
syyttelemään toista puolta, siirrymme polulle, jota ei kannata kulkea loppuun
asti. Toisesta maailmansodasta on kulunut vasta 70 vuotta, ja olemme jo
unohtaneet, miksi yhteiskunnan pitäisi toimia yhdessä yhteisen hyvän eteen.
Tästä hyvänä esimerkkinä toiminee ”Nordean nallekarhun”, Björn Wahlroosin
kommentit konsensuksen hakemisen haitallisuudesta.
En sano, että Suomessa on valtava ongelma, joka uhkaa yhteiskuntarauhaa. Koen kuitenkin tärkeäksi muistuttaa, että toisen ihmisen kuunteleminen ja kuuleminen ovat elintärkeitä ominaisuuksia sekä yhteiskunnassa että missä tahansa yhteisössä. On hyvä ja tärkeää olla eri mieltä asioista, mutta toisen ihmisen sivuuttaminen hänen mielipiteensä, poliittisen vakaumuksen tai ihan vain ulkonäön vuoksi voi johtaa tilanteeseen, jossa toinen ihminen on vähän vähempiarvoinen kuin minun mielipiteeni, poliittisen vakaumuksen tai ulkonäön edustaja. Meillä on taito keskustella rakentavasti vaikeistakin asioista, vaikka tunteella ja syyttelyllä lauotut kommentit saavat enemmän huomiota ja palstatilaa.
Siirrytään siis köyden samalle puolelle, söit naudanlihaa tai et!
Roni Vatto
Kirjoittaja on täysin valmis sosionomi, joka opiskelee teologiaa ja nauttii ihmisten hämmentämisestä.
Laulukirja on olennainen osa
monien opiskelijajärjestöjen identiteettiä, eivätkä osakunnat ole poikkeus.
Osakuntien laulukirjoista erityisiä tekevät kanta-alueista kertovat laulut, ja
Kymenlaakson osakunta voikin ylpeillä suurella määrällä uudelleensanoitettuja
lauluja, jotka kertovat Kymenlaaksosta. Laulukirjoilla on kuitenkin toinen
puoli: ne ovat merkityksellisiä myös yksilöille. Laulukirjaan ja sen lauluihin
voi liittyä monien vuosien edestä muistoja (jos kirja pysyy ehjänä useamman
vuoden ajan). Tässä kolmiosaisessa juttusarjassa KyOn hallituksen puheenjohtaja
Olli Ahola avaa omaan laulukirjaansa kertyneitä muistoja, ajatuksia ja
tarinoita.
Olli Ahola, kiitos kun suostuit haastateltavaksi. Aloitetaan melko
perinteisillä kysymyksellä: kuinka vanha laulukirjasi on? Muistatko jotain
hetkestä, kun sait käsiisi kyseisen kirjan ensimäistä kertaa?
Sain kirjani syyslukukaudella
-13, eli silloin kun olin itse fuksi. Eli silläkin on nyt alkanut seitsemäs
vuosi osakuntaelämää. Puolestaan tämä uusi laulukirjani on saanut kokea sitä
vasta vuoden verran.
Varsinaisesta hetkestä on vähän hatarat muistot. Tapahtuma taisi olla KyOn rapujuhlat. Luultavasti Pasi [Pykälistö] tai Aapo [Jussila] oli silloin taloudenhoitaja… Taloudenhoitajalta näitä pystyi silloinkin ostamaan, eli tässä suhteessa asiat eivät ole muuttuneet, ainakaan huonompaan suuntaan! Kirja oli silloin vielä kasassa, toisin kun tällä hetkellä… Tämä hopeinen osa myös kimalsi kauniisti, eli missä on meidän osakunnan logo. Kirja oli myös puhdas, sitä ei oltu pilattu mitenkään ja sillä oli elämä edessä.
Juhlissa ja sitseillä on tapana jälkiruuan aikana tapana laittaa
laulukirjat kiertämään siten, että niihin voi kirjoittaa terveisiä tai mitä
haluaa. Oliko perinne sinulle ennestään tuttu? Onko ensimmäisistä juhlista tai
alkuajoilta joitain erityisiä muistoja liittyen tähän perinteeseen?
Perinne ei ollut ennestään tuttu, ja törmäsin siihen ensimmäisen kerran KyOn rapujuhlilla ja YFK:n fuksisitsellä. Hmm… Siinä vaiheessa kun aikajänne on reilu kuusi vuotta, alkuaikojen määrittäminen on hieman hankalaa… Mutta sanotaan näin, että ensimmäisen lukukauden ajalta täällä kirjassa on tällainen erittäinkin klassikkosanoitus, joka kulkee nimellä ”Etelä-Kymen puolisotilaallisen mato-onkijain seuran paluuhymni”. Tästä laulusta haluankin kiittää silloisia teologian ylioppilaita, ainakin yhtä nykyistä teologian maisteria, Esa-Pekka Helannetta, Aleksi Leppästä ja Ilmari Salmea. Heidän kanssaan tuli tosiaankin tehtyä fuksisyksynä kaikenlaista jännää, muun muassa menimme Tallinnaan ja ostimme vain kravatit. Se on eräitä legendaarisimpia muistoja. Tämä on myös ehkä legendaarisin kirjoitus niiltä ajoilta, mitä tähän kirjaan on tullut. Ehkä myös yksi kaikkein aikojen legendaarisimmista kirjoituksista.
Muistatko, mitä ajatuksia laulukirjojen kierrättämisperinne herätti
noina alkuaikoina?
Eniten se ehkä kummastutti, koska
en ollut törmännyt tällaiseen perinteeseen aikaisemmin. Sen merkitys alkoi
herätä vasta myöhemmin, kun oli käynyt enemmän sitseillä. Mitä enemmän a)
kirjaa laittoi kiertämään ja b) luki muiden kirjoja, sitä enemmän siinä tuli se
havainto, että sinne kirjoitetaan kivoja terveisiä tai juttuja, jotka on niiltä
sitseiltä jäänyt mieleen susta tai jostain muusta henkilöstä. Ne muistamisen
arvoiset asiat kirjoitetaan (en nyt sano muistikirjan omaisesti mutta
lähestulkoon) ylös. Ja tällaisia muistoja ja tempauksia täältä kyllä sitten
löytyykin, jonkin verran…
Kun selailet siinä laulukirjaasi, sieltä näyttää löytyvän erinäisiä
korjauksia sun muita sieltä näyttää löytyvän. Annatko esimerkin tässä kohtaa?
Joo, korjauksia kyllä löytyy ja tunnetuksi ovat tulleet myös laulujen nimien korjausten korjaukset. Mitähän täältä mainitsisin… Laulu ”Paavi ja sulttaani” on korjattu nimellä ”Esa ja Esase”, joka puolestaan on korjattu nimellä ”Vilja ja Camilla”, jota ei ole vielä korjattu. Katsotaan sitten seuraavien sitsien jälkeen, mikä on tilanne. Sitten täältä löytyy laulu ”Jos (e)ukkos kieltää sua juomasta” lisäksellä ”niin sano sille!”.
Seuraavassa numerossa perehdymme lisää erinäisiin kirjoituksiin ja piirroksiin, joita HPJ Aholan laulukirja pitää sisällään!
Jos haluaa kokea elämänsä airutkokemuksen, kannattaa ehdottomasti mennä airueksi filosofisen tiedekunnan maisteri- ja tohtoripromootioon. Pitkistä päivistä ja erittäin kipeistä jaloista huolimatta en vaihtaisi päivääkään, sillä pääsin kokemaan läheltä yliopiston vanhimman akateemisen juhlan.
Airuiden pitkin kevättä saama perehdytys oli kattava, vaikka
toki ennen promootiota ehti murehtimaan niin pukeutumista kuin promootioaktin
askelmerkkejä. Laajasta juhlapukuvarastosta oli hyötyä, sillä naisairuen
varustus vaati niin värikkään kuin täysmustan iltapuvun. Tämän lisäksi
värikkään puvun kanssa tuli peittää olkapäät ja mustan aktipuvun kanssa vartalo
tuli olla mustan peitossa kaulasta alaspäin, sormia myöten. Ennen promootiota
aika kuluikin sopivien vaatteiden löytämisessä.
Varsinainen airuiden työ alkoi Floran päivänä 13.5., joka sujui rennosti niin promootion osallistujien kuin airuiden puolesta. KyOn airuet pääsivät edustamaan näyttävästi inspehtorinsa rinnalla, sillä Jari Lavosen tytär Liisa Lavonen oli valittu yleiseksi seppeleensitojattareksi.
KyOn seuraavat tehtävät odottivat seppeleensitojaisissa Koskenrannassa 23. päivä. Silloin vasta vauhti alkoi, kun laakerinlehdet ja seppeleensitojat veivätkin enemmän tilaa ja jouduimme taikomaan vauhdissa lisää työpöytiä seppeleensidontaa varten. Vauhdikkaan askartelupäivän jälkeen seppeleensitojaisillallinen sujui enemmän airutvartiossa niin puhujan kuin ovien rinnalla.
Koko promootion haastavin osuus – promootioakti (24.5.) – jännitti niin airuita kuin vihittäviä maistereita ja tohtoreita, sillä ajoitus- ja askelvirheet näkyvät aktin sujumisessa. Airuiden suurin haaste oli käytävävartion vaihdos, jossa edelliset airuet poistuvat sulavasti tietyssä järjestyksessä käytävältä ja antavat tilaa uusille airuille. Tämän kanssa tuli ongelmia erityisesti tohtorien vihkimisen kohdalla, mutta onneksi tilanne pelastettiin viime metreillä. Airuet eivät siis jääneet tohtorien jyräämiksi. Promootioillallinen Dipolissa sujui rauhallisesti, vaikka väsymys ja kipeät jalat alkoivat tässä kohtaa huutaa olemassaoloaan.
Joskus airuen on myös huolehdittava promootioeläimestä!
Promootion viimeinen rutistus oli lauantai (25.5.), joka alkoi promootioretkellä. Sään puolesta oli onni, ettei KyO osallistunut itse retkelle, vaan suuntasimme alkuedustuksen jälkeen lounaspaikalle. Lounaalta lähdettiin suoraan valmistelemaan promootiotanssiaisia, jotka päättävät juhlallisesti koko promootion. Tanssiaisissa airutvartioiden lisäksi airuilla on pari tärkeää edustustehtävää: Promoottorin kunniakuja sekä promootiokannot. Koska väsymys tuntui tässä kohtaa jo riipivältä, täytyi viimeiset edustamiset tehdä pienessä pakotetussa hymyssä. Olo tuntui kuitenkin mahtavalta, kun viimeinenkin velvollisuus oli ohi ja pääsimme tanssimaan Maccaronia ja iloitsemaan yöstä muiden mukana.
Airutvelvollisuudet eivät olisi onnistuneet ilman rentoa ja
mahtavaa ilmapiiriä, jonka airuiden kesken loimme. Ilman hyvää ryhmähenkeä emme
olisi päässeet loppuun asti ja siksi muistelenkin lämmöllä kaikkia hetkiä,
joita vietimme niin vieraiden keskellä kuin airuiden takahuoneessa.
Ystävyyskorporaatiomme Fraternitas Tartuensis vietti talviaikaan siirtymisen viikonloppuna syyskommersiaan eli kokoontumista Tallinnassa. Kommers tai latinalaisittain commercium, tarkoittaa korporaation kokoontumista yhteen juhlinnan ja kokousten muodossa. Korporaatiossa sekä civikset että vilistlaset eli seniorit kokoontuvat kommersissa yhteen, sillä korporaation jäsenyys on elinikäinen. Kaatosateesta tulviva Tallinna ei ollut parhaimmassa vastaanottokunnossaan lauantaiaamulla, mutta eipä räntäsateinen Helsinkikään kovin hääppöistä vaikutusta lauttamatkustajaan tehnyt. Illan tapahtumapaikkana oli Tallinnan opiskelijajärjestöjen yhteinen Tudengimaja Raatihuoneen torilla. Tudengimajassa useammalla järjestöllä on omat tilansa ja muutkin opiskelijajärjestöt vuokraavat tiloja käyttöönsä, joten perusidealtaan paikka muistuttaa hyvin paljon Uutta ylioppilastaloa Helsingissä, vaikka toki mitään HYYn kaltaista orgaania talosta ei löydy. Tartuensiksella on oma pieni huoneisto sisäpihan puoleisessa osassa taloa, mistä löytyvät eteinen/baari, oleskeluhuone ja pieni sali. Kommersiin kuuluvasti ensin ruokailtiin joukolla täyttävä illallinen, minkä jälkeen alkoi itse olutpöytä vennastuksineen. Vennastuksessa vastakkain pöydässä istuvat tulevat veljiksi toisilleen rituaalissa, josta tarkemmin Kypsän jutussa kevään 90-vuotiskommersista.
Suureen juhlakommersiin verrattuna syyskommers oli tunnelmallisempi ja kodikkaampi noin parinkymmenen osallistujan joukolla. Vennastuksen jälkeen jatkui olutpöytä, jonka aikana pöydästä ei saa poistua ilman latinaksi olutpöydän johtajalta pyydettyä lupaa. Esimerkiksi vessaan menoa varten pyydetään aikaa poistua pöydästä, tempus peto. Menojen johtaja sitten harkintansa mukaan joko myöntää tai hylkää pyynnön, pyrkimyksenä pitää mukava määrä ihmisiä pöydässä istumassa, ettei tunnelma kärsi liian suuresti joukkopaosta. Vastaavasti jos haluaa pitää puheenvuoron tai johtaa laulun, tähänkin pyydetään lupa johtajalta. Olutpöydän johtaja voi myös vaihtua illan aikana varsinaisen vetäjän pyytäessä tilalleen jonkun kokeneemmista civiksistä taikka hän voi pyytää jonkun juhlakansasta vetämään tietyn laulun.
Tässä osaltaan vaikuttaa sekin, että Virossa kullakin civiksellä on oma leibcantus, lempilaulunsa, jota muut eivät laula hänen ollessaan paikalla tai joissakin järjestöissä kukaan muu ei voi ehdottaa ja vetää laulua, vaikkei sen ”omistaja” olisikaan paikalla. Leib cantuksen haltija voi myös jakaa ”lisenssejä” muille civiksille lauluunsa, useimmiten tällainen lupa annetaan saman akateemisen perheen jäsenelle, jolloin leib cantus pysyy saman akateemisen perheen piirissä. Olutpöytään ja kommersiin kuuluvat tietyt laulut tietyssä järjestyksessä illan aikana, mikä suurimmaksi osaksi seuraa niiden kulkua Tartuensiksen laulukirjassa. Lauluihin kuuluu isänmaallisia lauluja, kuten Eestin hymni, jolla on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laululla, muita saman arvostuksen saaneita lauluja sekä itse vennastuslaulu ja värien laulu. Värien laulu on kunkin korporaation oma laulu ja tunnus samassa mielessä kuin Suomessa kukin osakunta laulaa omaa maakuntalauluaan.
Olutpöydän ohjelmaan myös Tartuensiksella kuten toisella ystävyyskorporaatiollamme Sororitas Estoniaella kuuluu erilaisten puheiden pitämistä, esitelmiä sekä fuksiteatteri, jossa fuksit lyhyen suunnittelun jälkeen esittävät oman spektaakkelinsa annetusta aiheesta. Olutpöydän aikana myös ajan rakenne on muuntuvainen ja juhlapöydän johtaja määrittää kulloisenkin kellonajan, mikä toki saa lisähauskuutta juhlan pitämisestä kellojen kääntämisen yönä. Kun olutpöydän johtajan mielestä kello on ylittänyt puolen yön, virallinen olutpöytä on päättynyt ja alkaa vapaampi jatkojen aika. Virallisen osuuden jälkeen oli myös sopiva aika KyOn tervehdykselle, joka tällä kertaa koostui Kouvolan lakritsista ja KyOn laulukirjoista myös Tallinnan konventille eli toimipisteelle.
Olutpöydässä saatiin myös kuulla uutta tietoa KyOn laulukirjan ainoasta vironkielisestä laulusta Bibeskosta. Bibeskon sanat liittyvät Valakian ruhtinaaseen Georghe Bibescuun, joka hallitsi lyhyen aikaa nykyisen Romanian alueella ennen vuoden 1848 vallankumousaaltoa ja sitä seurannutta osmanien interventiota Tonavan yli. Bibescu oli Valakian ruhtinas eli hospodar, ja laulussa mainittu Temesvar on puolestaan nykyinen Romanian Timisoara. Laulu on peräisin saksankielisestä Euroopasta ja sitä laulettiin ylioppilaiden juhlissa sen selvittämiseksi, oliko joku pöytäseurueesta liian humalassa jatkaakseen juomista. Laulun saksankielelle vaikeat erillisnimet toimivat siis varhaisina lausumiskokeina humaluusasteelle. Suomeen laulu on kulkeutunut Virosta Tarton korporaatioiden kautta.
Tartuensiksen syyskommersin paikka aina vaihtelee eri Viron kaupunkien välillä, mutta Tallinnan ollessa vuorossa voin lämpimästi suositella retkeä Suomenlahden yli etelään. Tallinna on lähellä ja satamasta on lyhyt kävelymatka Vanhaan kaupunkiin.
