Olen pyörinyt Kymenlaakson Osakunnassa kymmenisen vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt ihmetellä monia asioita osakunnan toiminnassa. Paljon on tietysti muuttunut ah niistä ajoista, mutta joitain edelleen kummastuttavia aiheita on jäänyt. Nyt kun olen kävyssä positiossa, uskallan esittää muutamia känininöitäni uudistusehdotuksiani. Varmasti monet muutkin ovat niitä miettineet, ja toivon että jotkin niistä myös herättävät keskustelua. Toivottavasti itse päätökset kuitenkin tekevät ne, joita ne tulevat koskemaan, kun minä vähenen ja menen Länteen.
Ai niin, päätin että minunkin nimeni kuuluu kvalitatiivisen astevaihtelun alaisuuteen. Kieli on kivaa.
Marchin perhe, tuo valintojensa vuoksi köyhtynyt maalaisaateli. HUOM! Sisältää juonipaljastuksia.
Joulukuussa 2019 sai ensi-iltansa myös seitsemäs elokuvasovitus tyttökirjallisuuden klassikosta Louisa M. Alcottin Pikku naisista (Little Women, 1868). Greta Gerwigin ohjaus keskittyy me too-aikakauden hengessä seuraamaan tapahtumia etenkin Jon näkökulmasta yhdistäen Jon tarinaan Louisa M. Alcottin elämänkerrallista aineistoa. Adaptaatiossa Jo kirjoittaa kirjaa, joka lopulta paljastuu teokseksi nimeltä Pikku naisia, millä elokuva viittaa alkuperäiskirjaansa ja juonessa jätetään auki se, että mitä tapahtui todella ja mikä on vain Jon kirjoittamaa kustantajan toiveesta yleisö miellyttääkseen. Minulle tämä tyttökirjallisuuden klassikko oli hämärästi tuttu ennestään.
Kirjan ja elokuvan suosion takana on ilmiselvästi ollut tarinan poikkeava perhe, jossa miesten puuttuessa isän ollessa pappina Yhdysvaltain sisällissodassa ja veljien puuttuessa perhekunta on kokonaan naisten, äidin ja neljän tyttären muodostama yhteisö. Tämä mahdollistaa naishahmojen suuremman aktiivisen roolin tarinassa muuhun aikakauden kirjallisuuteen verrattuna. Lisäksi jokainen naishahmoista on erottautuva oma persoonallisuutensa ja tarina on näiltä osin saanut vaikutteita Jane Austenilta. Usein onkin tulkittu, että Marchin tyttäret ovat oikeastaan naiseuden eri aspekteja, joissa yksi henkilöhahmo on hajotettu neljäksi erilaiseksi karikatyyriksi. Vanhin sisarista Meg edustaa perinteisten odotusten mukaista naisen roolia, missä hän avioituu rakkaudesta köyhän kotiopettajan kanssa ja perustaa perheen nopeasti. Jo puolestaa on poikatyttö, joka on kasvanut etenkin isän poissa ollessa perheen aktiivisen ja räväkän jäsenen rooliin, mikä saattaa hänet törmäyskurssille monien muiden kanssa. Jo myös toimii elokuvassa tarinan keskushenkilönä, joka on eniten modernin ajan naiseuden edustaja, itsenäinen kirjailija, joka ansaitsee rahansa itse ja rikkoo perinteisen yhteiskunnan roolimalleja. Hiljainen ja herkkä Beth on selkeästi pyhimysmäinen madonna-ihanteesta nouseva enkelinkaltaisen naiseuden arkkityyppi, mitä hänen musikaalisuutensa ja kuolemansa kulkutautiin edustaa. Nuorin tytär Amy on puolestaan prinsessa-tyypin edustaja, joka haaveilee kuvataitelijan urasta ja pääsee täti Marchin mukana hienostopiireihin päätyen lopulta naapurintilan perijän kanssa naimisiin.
Pikku naisten juliste. Lähde: Wikimedia.
Kirjan neljän sisaren kautta Alcott tuo esiin naisen erilaisia rooleja Austenin tyyliin, millaisia erilaisia ratkaisuja elämällään kukin hahmoista tekee ja millaisia seurauksia niillä on. 1860-luvulla kirjoitettu kirja ei kuitenkaan ole aivan radikaali, vaan viktoriaanisen porvariston ihanteiden mukaisesti saattaa tarinan loppuun mennessä kaikki sisaret (paitsi Bethin jonka roolina on maailmalle liian viattomana kuolla tuberkuloosiin) soveliaasti naimisiin kullekin sopivan (paitsi rahaa ajattelevan Marchin tädin mielestä) miehen kanssa. Samalla kirjassa ja elokuvassa tuodaan esiin näiden valintojen seuraamukset, rakkaudesta nainut Meg kärsii köyhyydestä kotiopettajan vaimona, itsenäisen uran valinnut Jo valittaa yksinäisyyttään ja rikasta mukavuusavioliittoa suunnitellut Amy päätyy pikahäihin lapsuuden leikkitoverin kanssa.
Elokuvassa korostui ainakin minulle Marchin perheen sosiaalinen asema paikallisessa yhteisössä ja etenkin pappisperheen arvoille sopivan hyväntekeväisyyden kautta rakentuva paikallinen sosiaalinen hierarkia. Marchn tädin kommenteista ja elämäntyylistä käy ilmi, että Marchit ovat paikallista anglosaksista uudisasukkaista polveutuvaa maanomistajaluokkaa, jota vastaisi Englannissa termi landed gentry. Pappisisä on nainut rakkaudesta ja perhe elää isän perintöosana tulleen maaomaisuuden tuotoilla (jota ei kyllä mitenkään erityisesti tuoda esiin). Vanhaksi piiaksi jäänyt pihi täti puolestaan nauttii oman perintöosansa tuotoista eläen varakkaampaa elämää kuin hyväntekeväisyyteen rahoja käyttävät pappis-Marchit. Elokuva tuokin esiin jännitettä Marchien sosiaalisen aseman tuomien mahdollisuuksien ja elämäntapojen, mutta hyväntekeväisyyteen käyttävien perheen varojen synnyttämän suhteellisen köyhyyden välillä. Tästä malliesimerkkejä on mm. joulukohtaus, jossa Marchit lahjoittavat jouluateriansa torpparimökin köyhälle saksalaisperheelle, jolloin naapurin Marcheja rikkaampi mutta samaan säätyyn kuuluvat Laurencet lahjoittavat puolestaan ruokaa omasta keittiöstään Marcheille. Kirja onnistuu näin rakentamaan asetelman, jossa naisten pyörittämä kotitalous lahjoittaa jouluruokansa naisille sopivan hyväntekeväisyyden hengessä köyhille ja päätyy itse naapurin miehisen talouden (Laurencen talossa asuvat vanhaherra Laurence, perijä Theodore ja kotiopettaja John Brooke) tuen kohteiksi, mikä uusintaa viktoriaanisen aikakauden käsitystä miesten ja naisten yhteiskunnallisten sfäärien välisestä suhteesta. Yläluokan naisille on soveliasta tukea alempien luokkien köyhiä, etenkin naisia ja lapsia (saksalaisten mökin miehiä ei näytetä kertaakaan elokuvassa), ja heidän puolestaan ollessa yläluokan miesten tuen ja elatuksen saajia.
Hyväntekeväisyys näyttäytyy uskonnolliselle perheelle sopivana puuhana, vaikka amerikkalaisen filantropian hengessä hyväntekeväisyys on luonteeltaan sporadista ja rakentuu sen ajattelumallin varaan, että köyhyys on köyhistä itsestään johtuva asia, jota ylempien ja siunatumpien luokkien tehtävä on auttaa ja tukea. Missään välissä tarinassa ei käydä läpi, miten saksalaisperhe päätyi torpparinmökkiin ja Marchit (edes edistyksellinen Jo) eivät kertaakaan kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa toisten rooli olla köyhinä ja parempiensa autettavina. Filantropian hengessä ylhäisö lahjoittaa avustuksia köyhille kokeakseen moraalista ja hengellistä paremmuutta, sen sijaan että maanvuokraajien oloja yritettäisiin parantaa esim. sallimalla heidän lunastaa maapalstansa omiksensa. Tässä seikassa tulee hyvin esiin kirjan kirjoittamisajankohdan ajankuva, jossa hyväntekeväisyys ja filantropia olivat vielä luonteeltaan passiivisia. Köyhäinavun ja alempien luokkien asemaan liittyvät kysymykset yhteiskunnallistettiin ja politisoitiin vasta myöhemmin 1800-luvun lopulla sosialismin ja demokraattisen liikkeen myötä.
Lisäksi Yhdysvalloissa elää vanha luokkajakoinen ajattelumaailma edelleen vahvana, johon on yhdistetty kalvinistien ja kveekarien predestinaatio-opeista ammentava amerikkalainen myytti jokaisesta oman onnensa seppänä ja Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana. Marchit näyttäytyvät tiedostamattomasti tekopyhinä ihmisinä, jotka harjoittavat hyväntekeväisyyttä, mutteivat pohdi naapurimökin köyhien köyhyyden syitä varsinaisesti. Elokuvan loppua kohden naisen keinona nousta ylöspäin yhteiskunnassa ja koota omaisuutta näyttäytyvät täti Marchien sanojen mukaisesti rahan periminen (Jo perii täti Marchin) taikka rahan naiminen (Amy nai perijä Theodore Laurencen). Rakkaudesta köyhän miehen vaimoksi lähtenyt Meg saa osakseen ympäröivän säätyläisyhteisön naisten enemmän tai vähemmän piiloteltua sääliä, mikä nakertaa hänen avioliittoaan sisältä päin. Jon romaanista saamat rahat jäävät sivuosaan, mutta elokuvassa nousee esiin alkava muutos, kun Jo tinkaa ja neuvottelee kustannussopimuksesta kustantajansa kanssa vaatien oman osuutensa voitoista. Elokuvan lopussa vihjataan aikojen muutoksesta ja naisten aktiivisemman yhteiskunnallisen roolin alkamisesta, mikä korostuu suhteessa Marchin perheen naisten kohtaloihin ja elämänpolkuihin.
Pikku naisia on naisten yhteiskunnallisten roolien kuvauksena klassikko ja elokuva pysyy hyvin uskollisena alkuperäiselle romaanille onnistuen samalla kommentoimaan nykyaikaa ja tapahtunut muutosta luoden kontrastin naisten rooleissa 1860-luvun ja nykyhetken välillä. Samalla kirjaa seuratessaan elokuva myös tahattomasti toistaa 1860-luvun amerikkalaisen maanomistajaluokan ajatusmaailmaa tuoden esiin myös Yhdysvaltain yhteiskunnan luutuneita sosiaalisia ajattelumalleja. Elokuvaa voi suositella kaikille, sillä kirjaa lukematonkin pääsee hyvin juonesta kärryille ja elokuva on jo saanut monia palkintoehdokkuuksia mm. puvustuksestaan.
Inspehtori Niinivaaran erottua keskellä hullua vuotta 1968, valitsi osakunta uudeksi inspehtorikseen Iitistä kotoisin olevan kasvibiologian ja -patologian professorin Jaakko Mukulan. Vuodesta 1970 lähtien Mukula toimi Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvinviljelyosaston johtajana. Tieteellisessä tutkimuksessaan Mukula erikoistui viljelyskasvien, kasvitautien ja rikkaruohojen tutkimukseen. Rauhallisen Mukulan johdolla KyO koki historiansa synkimmän vaiheen osakuntien pimeällä vuosikymmenellä.
Valta keskittyi ylioppilaskunnassa
vasemmistolaistuneiden ainejärjestöjen ja poliittisten seurojen käsiin, jolloin
kiistat Uuden ylioppilastalon tiloista alkoivat. 1970-luvun ensimmäisinä
vuosina HYY korotti Uuden huoneistosta perittävät vuokrat moninkertaisiksi
pyrkimyksenä savustaa osakunnat ulos talosta. Samaan aikaan yliopisto oli
lopettanut osakuntien jäsenmaksujen kantamisen ylioppilaskunnan jäsenmaksujen
ohessa ja OYV oli joutunut ottamaan asian hoitaakseen. Kasvavien vuokrakulujen
edessä KyO päätyi muuttamaan sisarosakuntien KO:n ja WiO:n perässä
Liisankadulta hankittuun huoneistoon vuonna 1972. KyO tyhjensi
stipendirahastonsa ja keräsi lisäksi maakunnan kunnilta varoja lunastaakseen
kolmanneksen huoneiston osakkeista itselleen. Muuton keskellä osakunnan
hallinto ja toiminta olivat halvaantuneina, kun kuraattorin virka oli
täyttämättä, taloudenhoitajaksi ei kukaan hakenut ja monia tehtäviä jouduttiin
jättämään täyttämättä ja toimintaa alasajamaan. KyOssakin käytiin alkuaikoina
poliittista kamppailua osakunnan sijoittumisesta vasemmisto-oikeisto akselilla,
mutta KyO onnistui pysymään vapaana kommunistien ns. junttataktiikasta.
Seurauksena tästä KyOllakin oli leimaaminen ylioppilaskunnan piirissä
oikeistolaiseksi ja vanhoilliseksi järjestöksi.
Osakuntatoiminta sinnitteli säästöliekillä
poliittisten vuosien aikana ja vuosijuhlatkin hiipuivat muiden akateemisten
perinteiden mukana. Kotiseutututkimus kuitenkin jatkui läpi 1970-luvun
osakunnan humanistien ja valtiotieteilijöiden voimin, samalla kun huoneiston
jakaminen Karjalaisen ja Wiipurilaisen Osakunnan kanssa tiivisti KyOn välejä
näihin kahteen osakuntaan. Huoneiston myötä perustettiin vuonna 1973
yhteistyöelimeksi Liisankadun Osakunnat, joka nykyisin kantaa nimeä Domus
Gaudiumin Osakunnat (DGO) ja jonka hallituksena toimii huoneistotoimikunta
(HTK). Mukulan kauden lopulla poliittinen virtaus ylioppilasliikkeessä alkoi
hiipua vuoden 1968 sukupolven väistyessä yliopistomaailmasta ja uusien
opiskelijapolvien suhtautuessa politiikkaan passiivisemmin, arvostaen
yhdessäoloa politikointia enemmän. Osakunnan lähestyvät 50-vuotisjuhlat saivat
aikaan toiminnan elpymistä monella saralla ja mm. vuonna 1977 itsenäisyyspäivän
kulkueessa kärventynyt osakunnan lippu kyettiin Lohien tuella korvaamaan
uudella.