Tekijä: Pasi Pykälistö

Marchin perhe, tuo valintojensa vuoksi köyhtynyt maalaisaateli. HUOM! Sisältää juonipaljastuksia.

Joulukuussa 2019 sai ensi-iltansa myös seitsemäs elokuvasovitus tyttökirjallisuuden klassikosta Louisa M. Alcottin Pikku naisista (Little Women, 1868). Greta Gerwigin ohjaus keskittyy me too-aikakauden hengessä seuraamaan tapahtumia etenkin Jon näkökulmasta yhdistäen Jon tarinaan Louisa M. Alcottin elämänkerrallista aineistoa. Adaptaatiossa Jo kirjoittaa kirjaa, joka lopulta paljastuu teokseksi nimeltä Pikku naisia, millä elokuva viittaa alkuperäiskirjaansa ja juonessa jätetään auki se, että mitä tapahtui todella ja mikä on vain Jon kirjoittamaa kustantajan toiveesta yleisö miellyttääkseen. Minulle tämä tyttökirjallisuuden klassikko oli hämärästi tuttu ennestään.

Kirjan ja elokuvan suosion takana on ilmiselvästi ollut tarinan poikkeava perhe, jossa miesten puuttuessa isän ollessa pappina Yhdysvaltain sisällissodassa ja veljien puuttuessa perhekunta on kokonaan naisten, äidin ja neljän tyttären muodostama yhteisö. Tämä mahdollistaa naishahmojen suuremman aktiivisen roolin tarinassa muuhun aikakauden kirjallisuuteen verrattuna. Lisäksi jokainen naishahmoista on erottautuva oma persoonallisuutensa ja tarina on näiltä osin saanut vaikutteita Jane Austenilta. Usein onkin tulkittu, että Marchin tyttäret ovat oikeastaan naiseuden eri aspekteja, joissa yksi henkilöhahmo on hajotettu neljäksi erilaiseksi karikatyyriksi. Vanhin sisarista Meg edustaa perinteisten odotusten mukaista naisen roolia, missä hän avioituu rakkaudesta köyhän kotiopettajan kanssa ja perustaa perheen nopeasti. Jo puolestaa on poikatyttö, joka on kasvanut etenkin isän poissa ollessa perheen aktiivisen ja räväkän jäsenen rooliin, mikä saattaa hänet törmäyskurssille monien muiden kanssa. Jo myös toimii elokuvassa tarinan keskushenkilönä, joka on eniten modernin ajan naiseuden edustaja, itsenäinen kirjailija, joka ansaitsee rahansa itse ja rikkoo perinteisen yhteiskunnan roolimalleja. Hiljainen ja herkkä Beth on selkeästi pyhimysmäinen madonna-ihanteesta nouseva enkelinkaltaisen naiseuden arkkityyppi, mitä hänen musikaalisuutensa ja kuolemansa kulkutautiin edustaa. Nuorin tytär Amy on puolestaan prinsessa-tyypin edustaja, joka haaveilee kuvataitelijan urasta ja pääsee täti Marchin mukana hienostopiireihin päätyen lopulta naapurintilan perijän kanssa naimisiin.

Kirjan neljän sisaren kautta Alcott tuo esiin naisen erilaisia rooleja Austenin tyyliin, millaisia erilaisia ratkaisuja elämällään kukin hahmoista tekee ja millaisia seurauksia niillä on. 1860-luvulla kirjoitettu kirja ei kuitenkaan ole aivan radikaali, vaan viktoriaanisen porvariston ihanteiden mukaisesti saattaa tarinan loppuun mennessä kaikki sisaret (paitsi Bethin jonka roolina on maailmalle liian viattomana kuolla tuberkuloosiin) soveliaasti naimisiin kullekin sopivan (paitsi rahaa ajattelevan Marchin tädin mielestä) miehen kanssa. Samalla kirjassa ja elokuvassa tuodaan esiin näiden valintojen seuraamukset, rakkaudesta nainut Meg kärsii köyhyydestä kotiopettajan vaimona, itsenäisen uran valinnut Jo valittaa yksinäisyyttään ja rikasta mukavuusavioliittoa suunnitellut Amy päätyy pikahäihin lapsuuden leikkitoverin kanssa.

Elokuvassa korostui ainakin minulle Marchin perheen sosiaalinen asema paikallisessa yhteisössä ja etenkin pappisperheen arvoille sopivan hyväntekeväisyyden kautta rakentuva paikallinen sosiaalinen hierarkia. Marchn tädin kommenteista ja elämäntyylistä käy ilmi, että Marchit ovat paikallista anglosaksista uudisasukkaista polveutuvaa maanomistajaluokkaa, jota vastaisi Englannissa termi landed gentry. Pappisisä on nainut rakkaudesta ja perhe elää isän perintöosana tulleen maaomaisuuden tuotoilla (jota ei kyllä mitenkään erityisesti tuoda esiin). Vanhaksi piiaksi jäänyt pihi täti puolestaan nauttii oman perintöosansa tuotoista eläen varakkaampaa elämää kuin hyväntekeväisyyteen rahoja käyttävät pappis-Marchit. Elokuva tuokin esiin jännitettä Marchien sosiaalisen aseman tuomien mahdollisuuksien ja elämäntapojen, mutta hyväntekeväisyyteen käyttävien perheen varojen synnyttämän suhteellisen köyhyyden välillä. Tästä malliesimerkkejä on mm. joulukohtaus, jossa Marchit lahjoittavat jouluateriansa torpparimökin köyhälle saksalaisperheelle, jolloin naapurin Marcheja rikkaampi mutta samaan säätyyn kuuluvat Laurencet lahjoittavat puolestaan ruokaa omasta keittiöstään Marcheille. Kirja onnistuu näin rakentamaan asetelman, jossa naisten pyörittämä kotitalous lahjoittaa jouluruokansa naisille sopivan hyväntekeväisyyden hengessä köyhille ja päätyy itse naapurin miehisen talouden (Laurencen talossa asuvat vanhaherra Laurence, perijä Theodore ja kotiopettaja John Brooke) tuen kohteiksi, mikä uusintaa viktoriaanisen aikakauden käsitystä miesten ja naisten yhteiskunnallisten sfäärien välisestä suhteesta. Yläluokan naisille on soveliasta tukea alempien luokkien köyhiä, etenkin naisia ja lapsia (saksalaisten mökin miehiä ei näytetä kertaakaan elokuvassa), ja heidän puolestaan ollessa yläluokan miesten tuen ja elatuksen saajia.

Hyväntekeväisyys näyttäytyy uskonnolliselle perheelle sopivana puuhana, vaikka amerikkalaisen filantropian hengessä hyväntekeväisyys on luonteeltaan sporadista ja rakentuu sen ajattelumallin varaan, että köyhyys on köyhistä itsestään johtuva asia, jota ylempien ja siunatumpien luokkien tehtävä on auttaa ja tukea. Missään välissä tarinassa ei käydä läpi, miten saksalaisperhe päätyi torpparinmökkiin ja Marchit (edes edistyksellinen Jo) eivät kertaakaan kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa toisten rooli olla köyhinä ja parempiensa autettavina. Filantropian hengessä ylhäisö lahjoittaa avustuksia köyhille kokeakseen moraalista ja hengellistä paremmuutta, sen sijaan että maanvuokraajien oloja yritettäisiin parantaa esim. sallimalla heidän lunastaa maapalstansa omiksensa. Tässä seikassa tulee hyvin esiin kirjan kirjoittamisajankohdan ajankuva, jossa hyväntekeväisyys ja filantropia olivat vielä luonteeltaan passiivisia. Köyhäinavun ja alempien luokkien asemaan liittyvät kysymykset yhteiskunnallistettiin ja politisoitiin vasta myöhemmin 1800-luvun lopulla sosialismin ja demokraattisen liikkeen myötä.

Lisäksi Yhdysvalloissa elää vanha luokkajakoinen ajattelumaailma edelleen vahvana, johon on yhdistetty kalvinistien ja kveekarien predestinaatio-opeista ammentava amerikkalainen myytti jokaisesta oman onnensa seppänä ja Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana. Marchit näyttäytyvät tiedostamattomasti tekopyhinä ihmisinä, jotka harjoittavat hyväntekeväisyyttä, mutteivat pohdi naapurimökin köyhien köyhyyden syitä varsinaisesti. Elokuvan loppua kohden naisen keinona nousta ylöspäin yhteiskunnassa ja koota omaisuutta näyttäytyvät täti Marchien sanojen mukaisesti rahan periminen (Jo perii täti Marchin) taikka rahan naiminen (Amy nai perijä Theodore Laurencen). Rakkaudesta köyhän miehen vaimoksi lähtenyt Meg saa osakseen ympäröivän säätyläisyhteisön naisten enemmän tai vähemmän piiloteltua sääliä, mikä nakertaa hänen avioliittoaan sisältä päin. Jon romaanista saamat rahat jäävät sivuosaan, mutta elokuvassa nousee esiin alkava muutos, kun Jo tinkaa ja neuvottelee kustannussopimuksesta kustantajansa kanssa vaatien oman osuutensa voitoista. Elokuvan lopussa vihjataan aikojen muutoksesta ja naisten aktiivisemman yhteiskunnallisen roolin alkamisesta, mikä korostuu suhteessa Marchin perheen naisten kohtaloihin ja elämänpolkuihin.

Pikku naisia on naisten yhteiskunnallisten roolien kuvauksena klassikko ja elokuva pysyy hyvin uskollisena alkuperäiselle romaanille onnistuen samalla kommentoimaan nykyaikaa ja tapahtunut muutosta luoden kontrastin naisten rooleissa 1860-luvun ja nykyhetken välillä. Samalla kirjaa seuratessaan elokuva myös tahattomasti toistaa 1860-luvun amerikkalaisen maanomistajaluokan ajatusmaailmaa tuoden esiin myös Yhdysvaltain yhteiskunnan luutuneita sosiaalisia ajattelumalleja. Elokuvaa voi suositella kaikille, sillä kirjaa lukematonkin pääsee hyvin juonesta kärryille ja elokuva on jo saanut monia palkintoehdokkuuksia mm. puvustuksestaan.

Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaali Cats on yksi maailman tunnetuimpia musikaaleja. Jotain kyseisen esityksen suosiosta kertonee sekin, että yksi sen lauluista on päätynyt uudelleen sanoitettuna jopa KyOn laulukirjaan asti (Minnet – alkuperäisversio musikaalin Grizabellan laulu Memory). Musikaalista on aikoinaan filmatisoitu video- ja elokuvaversiot 1980- ja 1990-luvuilla, mutta loppuvuodesta 2019 ensi-iltansa saanut Tom Hooperin ja Lee Hallin elokuva oli ensimmäinen nimenomaan elokuvaformaattiin sovitettu tulkinta musikaalista. Elokuva sai jo ennen ensi-iltaa osakseen paljon kritiikkiä ja kommentointia mm. antropomorfisten kissojen luomisessa käytetyn tietokonetekniikan vuoksi.

Cats perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan The Old Possum’s Book of Practical Cats (1939), joka on pieni kokoelma runoja erilaisista kissoista. Suurin osa runoista on päätynyt musikaaliin lauluina, mutta juonta runokokoelmassa ei ole. Lloyd Webber kehitti juonen runojen ympärille kirjoittaessaan ja säveltäessään menestysmusikaalinsa. Näin ollen elokuvakaan ei noudata länsimaisen elokuvan yleistä kaavaa, vaan on enemmän kokoelma musiikkinumeroita. Joten ensimmäiseksi Catsia katsottaessa on syytä muistaa, ettei kyse ole elokuvasta elokuvaformaattina, vaan musikaalista, joka on sovitettu elokuvan muotoon. Webberin muiden musikaalien tavoin Cats lainaa vahvasti materiaalia kristillisestä teologiasta ja tematiikasta.

”Nyt Cats on niin musikaalina kuin elokuvanakin puhdasta fantasiaa, jonka vetovoiman yhtenä salaisuutena on ihmismäisten kissojen ja kissamaisten ihmisten välinen kontrasti ja sulautuminen.”

Koko juonikuvion ytimessä on vanha kissojen johtaja Old Deuteronomy (suom. Viides Mooseksen kirja), pappilan kissa, jolla on valta nimetä yksi Jellicle-kissoista nousemaan Heavyside Layeriin ja syntymään uudestaan (viittaus kissojen myyttiseen 9 elämään). Kissat kilpailevat uudestisyntymästä esittäytymällä ja perustelemalla, miksi juuri heidät itsensä tulisi valita laulun muodossa. Jännite syntyy pahuutta edustavan Macavity (viittaus Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoiden professori Moriartyyn) kissan kaapatessa muut kilpailijat pyrkiessään pakottamaan Old Deuteronomyn valitsemaan hänet.

Termi ”deuteronomy” suomentuu kreikasta toiseksi laiksi, mikä johtuu siitä, että Viides Mooseksen kirja kertaa aiemmin annetut kymmenen käskyä ja lisäksi tarkentaa niitä erilaisilla ohjeilla. Musikaalissa Old Deuteronomylla on valta muuttaa elämän ja kuoleman välistä lakia valitsemalla yksi kissoista uudestisyntymään. Mikäli Viidennen Mooseksen kirjan sisältöä ei oteta mukaan tulkintaan, nimen Toinen Laki yhdessä uudestisyntymän kanssa voi katsoa viittaavan Kristukseen ja Uuden Testamentin sanomaan. Tämä toisena lakina kumoaa vanhan Mooseksen lain sekä murtaa synnin ja kuoleman ketjun antamalla uudestisyntymän ja anteeksiannon syntisille. Näitä elokuvassa edustaa loistonsa menettänyt ja Macavityn pahoille teille houkuttelema glamourkissa Grizabella.

Paljon kritiikkiä ja haukkumista aiheuttanut tietokoneanimointi, jossa karvapeite levitettiin ihmisnäyttelijöiden vartaloihin, ei ainakaan omaa elokuvakokemustani häirinnyt. Paikka paikoin toki huomasi animoinnin kömmähdyksiä, kuten leijailevan rannekellon. Kritisointia saanut ratkaisu varustaa osa kissoista isoilla turkistakeilla (esim. Judi Denchin esittämä Old Deuteronomy) ei ollut minusta häiritsevä, vaan linjassa elokuvan kaksinaisen tulkinnan kanssa. Toisaalta tarinan sisällä kaikki henkilöt ovat kissoja, mutta tarinan ulkopuolella näyttämöllä ja valkokankaalla kissoja esittävät ihmisnäyttelijät. Musikaalin nauttiman suuren suosion myötä fanit ovat tottuneet näkemään Catsin kissoiksi puettujen ihmisnäyttelijöiden esityksenä. Mielenkiintoista olisi nähdä joskus tulevaisuudessa, millaisen reaktion ja vastaanoton saisi täysi animaatio, jossa Catsin kissat olisi tehty kissoiksi häivyttäen kaikki inhimillisyys hahmoista. Nyt Cats on niin musikaalina kuin elokuvanakin puhdasta fantasiaa, jonka vetovoiman yhtenä salaisuutena on ihmismäisten kissojen ja kissamaisten ihmisten välinen kontrasti ja sulautuminen.

Tietokoneanimaation ansiosta elokuva kykeni vanhaa musikaalia paremmin mm. luomaan kissoille liikkuvat korvat ja hännät, joiden myötä kissojen persoonallisuus, mielentilat ja kissamaisuus nousivat uudelle tasolle. Amerikassa elokuva on saanut myös osakseen valitusta kissojen liian seksuaalissävytteisestä liikehdinnästä. Toki kyseessä on baletin, nykytanssin ja akrobatian liikkeitä yhdistelevä musikaali, joten kehollisuus on vahvasti läsnä, muttei sen enempää kuin baletissakaan. Kritiikki kertoo ehkä enemmän Yhdysvaltain uusviktoriaanisesta hengestä kuin elokuvan todellisuudesta. Cats-musikaalin tärkeänä osana ovat olleet erilaiset tanssiliikkeet ja hyvin monimutkainen koreografia, joka rinnastaa Catsin moniin baletteihin. Kukin kissa tanssii oman koreografiansa mukaista tanssia ja eri tyyliset tanssit ovat laulujen mukana luomassa kunkin kissan esittelyä Victorialle, Old Deuteronomylle ja yleisölle. Alkuperäisessä musikaalissa osa kissoista, kuten Mr. Mistoffelees ja Victoria, eivät itse puhu ollenkaan vaan heidän roolihahmonsa vain tanssivat omien laulujensa aikana muiden kissojen kuoron esittäessä heidän esittelynsä. Elokuvassa mykät roolit on muutettu puherooleiksi, mikä toimii minusta hyvin ja antaa mahdollisuuden syventää hahmoja.

Catsin elokuvaversiossa juonta on vahvistettu entisestään luomalla Victorian hahmosta tarinan keskushenkilö, jonka astumista Jellicle-kissojen pariin yleisö seuraa ja jonka noviisiuden kautta eri kissat esittäytyvät ja kommunikoivat. Olen samaa mieltä siitä, että elokuvan häiritseviä kohtia olivat Jenny Anydotsin kohdalla inhimillistetyt hiiret ja torakat, joista mm. torakoita kissat söivät elävältä. Tämä oli täysin ohjaajan ja käsikirjoittajan luoma uusi ratkaisu, joka toki muistutti kissojen petomaisesta puolesta, mutta synnytti häiritsevän riitasoinnun elokuvaan. Pettymys oli myös Grizabellan rooliin valittu Jennifer Hudson, jonka ääni ei yltänyt Memoryn esittämiseen vaaditulle tasolle (esim. 1980-luvun filmatisoidussa musikaalissa Memoryn laulaa Elaine Paige).

Catsia voi suositella etenkin niille, jotka tuntevat jo musikaalin. Musikaalia tuntemattomalle Cats toimii, jos katsoja pitää mielensä avoimena ja ymmärtää, että kyseessä on elokuvaksi sovitettu musikaali, ei juonen ja henkilöhahmojen ympärille rakentuva tyypillinen elokuva. Elokuvassa on monia hienoja musiikkinumeroita (esim. Macavityn laulu) ja myös visuaalisuudessaan se on värikylläinen silmäkarkki.