(s. 2.1.1905 Pyhtää – k. 28.1.1982 Helsinki) Hallinto-oikeuden professori. KyOn inspehtori 1953-1955.
Inspehtori Anttilan äkillisen kuoleman seurauksena KyO joutui valitsemaan nopeassa tahdissa uuden inspehtorin itselleen. Tällä kertaa virkaan saatiin hallinto-oikeuden professorina tuolloin toiminut Veli Merikoski, joka oli syntyisin osakunnan kanta-alueelta ja oli edellisen inspehtorinhaun aikana osunut KyOn haaviin. Merikoski oli oman alansa merkittävä kirjoittaja, jonka kirjoittamiin hallinto- ja valtiosääntöoikeuden oppikirjoihin monet ikäpolvet juristeja paneutuivat opinnoissaan. Merikosken inspehtorikauden aikana jatkui Anttilan aikana aloitettu projekti Domus Academican asuntopaikkojen saamiseksi. Suhteet ulkomaille virisivät jälleen sodan aiheuttamasta katkoksesta ja stipendiaatteja alettiin vaihtaa Uppsalan Kalmar Nationin kanssa. KyO oli aloittanut ystävyystunnustelut Kalmarin kanssa jo 1940-luvulla, kun ensimmäiset kyolaiset delegaatiot olivat saapuneet Uppsalaan pakolaiseestiläisten ylioppilaiden vieraiksi. Virolaisten ylioppilaiden kautta ja osakuntamaailman tuulten kääntyessä syntyi yleinen buumi etsiä uusia ystävyysjärjestöjä Ruotsista Tarton yliopiston korporaatioiden kadottua rautaesiripun taakse taikka maanpakoon kaukomaille. Suomen valtiollinen politiikkakin suosi ylioppilaita suuntautumaan länsinaapuriin. 1950-luvulla myös kotiseuduntutkimus elpyi sota-ajan hiljaiselosta, ja kyolaiset viettivät stipendien turvin kesiään tutkimalla kotimaakuntaa eri tieteenalojen näkökulmista. Merikosken ajan merkittävin yksittäinen tapahtuma oli Kymenlaakson Valtuuskunnan perustaminen 12.4.1953, mikä johti aikanaan omaan hallinnolliseen maakuntaan ja nykyiseen Kymenlaakson Maakuntaliittoon.
Merikosken ura KyOn inspehtorina jäi lyhyeksi, sillä hän joutui eroamaan vuoden 1955 lopulla hän tultuaan valituksi johtamaan Porkkalan vuokra-alueen palauttamista muun Suomen yhteyteen hoitavaa komiteaa. Kyseinen alue oli ollut vuodet 1944-1956 Neuvostoliiton sotilastukikohtana tykinkantaman päässä Senaatintorilta. Ohjustekniikan kehityksen ja poliittisen suojasään myötä NL luopui alueesta etuajassa. Sittemmin Veli Merikoski toimi monissa merkittävissä tehtävissä, kuten Suomen ulkoministerinä 1962-1963, Turun kauppakorkeakoulun kanslerina ja Haagin pysyvän välitystuomioistuimen jäsenenä.
DGO:lla Veli Merikosken muotokuva riippuu kokoushuoneen seinällä kuraattorin tuolin takana.
Vuoden 2020 ensimmäinen Kypsä näkee vihdoin päivänvalon!
Vaikka ympärillämme on poikkeustila, urhea toimituskuntamme on saanut taisteltua teille nämä viimeisimmät kuulumiset osakunnasta ja sen ympäriltä. Nauttikaa!
Pääkirjoituksen teille tarjoaa toinen päätoimittajamme Ansku.
Osakunta vietti 87. vuosijuhlia 22.2., ja vuosijuhlamestari Pasi kertoo kymmenen askelta vuosijuhliin.
Vuosijuhlien cocktail-tilaisuudessa paljastettiin myös edesmenneen inspehtorimme Ritva Serimaan muotokuva, josta Ansku kirjoitti analyysin. Hallituksen puheenjohtaja Salli tarjoaa kolumnissaan HPJ:n havaintoja vallitsevasta tilanteesta.
Jatkamme matkaa vuoden 2019 hallituksen puheenjohtajan, Olli Aholan, laulukirjan sisäisiin maailmoihin ja tarinoihin.
Nyt voit tutustua vuoden 2020 virkailijoihin ala-asteelta tuttuun tyyliin: virkailijaystäväkirja!
Someraivosta, verorahoista ja totuudesta puhutaan Ronin kolumnissa.
Kypsä on käynyt arvostelemassa vuonna 2019 ilmestyneen Cats-musikaalielokuvan ja Hectorin (todennäköisesti) viimeisen jäähyväiskeikan.
Pasi esittelee artikkelissaan historiantutkimusta ja sen lähdeaineiston metsästämistä.
”Tapahtui aikaisemmin KyOssa…” osiossa Pari esittelee osakunnan viidennen inspehtorin, Fritz ”Piki” Niinivaaran ja kurkistamme vuonna 1945 ilmestyneen Kypsän edeltäjän, Kymen Purhan sisälle.
Tämän vuoden alusta alkaen Iittiä Lahdesta päin
lähestyttäessä ei enää tienvarressa näykään tuttua kalavaakunaa; Iitti kun
kuuluu nykyään Päijät-Hämeeseen joten maakuntaraja jatkuu pitkälle Kouvolaan
asti.
Kyselin hieman Iittiläisiltä, miten he ovat asiaan
suhtautuneet?
Moni, kuten minäkin,ei näe suurta muutosta tilanteessa:
ovathan terveydenhuoltopalvelut olleet jo vuosia Lahdessa.
Identiteetti onkin sitten jo eri kysymys.
Tiedustelin asiaa Iitin lukion abiturienteilta. Eräs heistä
vastasi,että pitää liittymisestä Päijät-Hämeeseen, sillä on siihen suuntaan
oikeastaan koko elämänsä asioinut. Hän mainitsee, että toki asia on vaikuttanut
merkittävästi esimerkiksi yritysten toimintaan,
mutta tavallisen lukiolaisen hän ei ole eroa oikeastaan huomannut. Hän
ei vielä osannut sanoa, kumpaan osakuntaan, hämäläisten vai kymeläistein
liittyisi, koska ei koe kuuluvansa kumpaankaan maakuntaan sen kummemmin.
Toinen abiturientti vastasi, että on pitänyt muutoksesta,
koska ”ollaan jo valmiiksi osa Päijät-Hämeen
hyvinvointikuntayhtymää.”
Valitsisi luultavasti hämäläisten osakunnan.
Kolmas vastasi, ettei asia oikeastaan ole vaikuttanut
elämään, kokee ettei ehkä ole perehtynyt asiaan tarpeeksi että tietäisi tarkemmin hyödyistä ja
haitoista. Sanoo että varmaan liittyisi mieluummin Kymenlaakson osakuntaan,
koska kokee kuitenkin olevansa identiteetiltänsä enemmän kymenlaaksolainen.
Eräältä osakuntalaiselta asiaa kysyttyäni, hän vastasi
liittyneensä KyOon jo osakuntaan liittyneen houkuttelemana. Silloin kun hän
alkoi opiskella oli selkeää että valinta kallistui KyOon, kuuluihan Iitti vielä
Kymenlaaksoon. Nyt asia olisi toisin.
Itse valitsin Kymenlaakson osakunnan siksi,että tiesin siellä
olevan muitakin iittiläisiä ja koska olin kuullut siitä paljon hyvää, vaikka
identiteeltäni olenkin enemmän hämäläinen. Myös haastattelemani Iitin
kunnanvaltuuston jäsen vastasi, että ”veri vetää hämeeseen, mutta
Kymenlaakson laulu sytyttää edelleen joka kerta, ja sitä sitten olisi päässyt
laulamaan KyOn puolella” . Osakunnan hän olisi varmaan valinnut myös
siksi, että siellä olisi ollut enemmän iittiläisiä.
Olen sitä mieltä, että puheena ollut ajatus hämäläisten ja kymeläisten Iitin ”yhteishuoltajuudesta” on hyvä, niin monenlaisia ajatuksia maakuntavaihdos herättää.
Vietin taannoin viikonloppua mökillä Kymenlaaksossa. Mukaan
tarttui tietoisesti myös monia maakunnan omia tuotteita maisteltavaksi. Maut
eivät tuottaneet pettymystä ja minusta oli arvokasta, että mukaan valikoitui
paikallista työllisyyttä ja elinkeinoelämää tukevia tuotteita. Lähellä tuotettu
ruoka oli myös kestävä vaihtoehto ekologiselta kannalta tarkasteltuna.
Reissulla syöty leipä löytyi tällä kertaa kotkalaisen
Reittisen kotileivän valikoimasta. Reittisen pitkä sekaleipä on kuulunut jo
vuosia lapsuudenperheeni vakio-ostoksiin, ja se löysi jälleen tiensä nostalgia-
ja makusyistä ruokalistalle. Leivän pitkän suosion salaisuus on hyvässä
rakenteessa ja maussa. Kuori on rapea ja siinä on hyvä suutuntuma, mutta se ei
ole liian kova tai sitkeä. Leivän sisus on myös rakenteeltaan hyvä – sopivan
ilmava, mutta samaan aikaan se ei ole lainkaan höttöistä.
Sekaleivän kumppaniksi aamiaispöytään kylmäaltaasta tarttui
mukaan Hannen leipäjuustoa. Se on valmistettu Elimäellä Paavolan
kotijuustolassa. Verrattuna moniin muihin isompien tuottajien
leipäjuustopakkauksiin, Hannen leipäjuusto yllätti positiivisesti
rakenteellaan. Juusto oli kuivempaa kuin monet verrokkinsa, mutta se oli vain
etu. Pakkauksessa ei ollut turhaa lientä vetistämässä juustoa, vaan kuivempi
leipäjuusto tuntui miellyttävältä suussa. Leipäjuusto tunnetaan monesti nimellä
natinajuusto, mutta Hannen leipäjuusto ei tavallista kuivempana leipäjuustona
juuri natissut. Mutta se oli tuotteelle vain eduksi. Hyvä tuote tämäkin!
Grilliruoan kaveriksi ja saunan jälkeen nautittavaksi
valikoitui Kotka Steam Breweryn tuotteita. Ruokailua ryydittämässä toimi Kotkan
Metsolassa valmistettu Skipper’s Ale. Sen hedelmäinen maku sopi loistavasti
kesäiseen iltaan ja oluen raikkaus tasapainotti hyvin raskasta grilliruokaa.
Albatross IPA puolestaan toimi hyvin palauttavana juomana löylyistä pääsemisen
jälkeen. Sitruksinen maku viehätti ja olut oli raikas nauttia jäähdytellessä ja
hyttysiä läpsiessä.
Mökkeily on aina mukavaa, mutta elämyksen saa nostettua
uudelle tasolle panostamalla kunnolla ruoka- ja juomahuoltoon. Siksi hyviin
pienten paikallisten tuottajien tuotteisiin on syytä panostaa. Paikallisten
tuotteiden suosiminen kannatti ja yhtään huonoa valintaa ei tarttunut mukaan
ostoskärryihin! Tuotteet olivat hyviä, mutta niiden hyvät maut pääsivät
erityisesti oikeuksiinsa ulkona kesäisessä luontoympäristössä nautittuna.
Kun minut valittiin kuraattoriksi maaliskuussa, koronasta johtuva
epänormaali arki tuntui jatkuvan ikuisuuksiin asti. Joitakin suuntaviivoja
tulevaa toimintaa varten toki piirrettiin keväälläkin, mutta niiden
toteutumisen edessä oli sakea sumuverho. Kysymykset mitä, milloin, miksi ja
kenelle vastauksineen olivat melko selkeitä korkeintaan menneiden, ennen
pandemiaa järjestettyjen kemujen ja kokousten Facebook-tapahtumakuvauksissa.
Siinä missä pandemia on tuntunut pitäneen meitä otteessaan ikuisuuden,
asiat kuitenkin voivat myös muuttua nopeasti. Jos kaikki menee hyvin, jo noin
kuukauden päästä juhlimme KyOn 88. vuosijuhlaa, elo- ja syyskuussa vuorossa
ovat kesäretki Pyhtäälle, Itäsuomalaiset kesäjuhlat sekä alkusyksyn ensimmäiset
fuksitapahtumat Avajaiskarnevaalien ja Fuksiseikkailun muodossa. Tämän listan
jatkoksi voisi laittaa aika monta muutakin tapahtumaa.
Siihen ”normaaliin arkeen” palaaminen on toki ihanaa. Kaipaan
ainakin itse ihmisten kohtaamisia kasvokkain, halaamista, parhaiden bilebiisien
tahdissa tanssimista aamuun saakka sekä osakuntailtoja rakkaassa kellarissa.
Samalla tuohon niin sanottuun normaaliin arkeen palaaminen jännittää paljon
enemmän kuin olisin osannut kuvitella. On otettava huomioon, ettei pandemian
aiheuttama väsymys ole välttämättä väistynyt vielä kovinkaan monilla.
Sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen voi olla yllättävän rankkaa, kun
keskusteluista ei enää poistutakaan noin vaan punaista luuria painamalla. Monet
aiemmin lähestulkoon selkärangasta tulleet käytännöt osakunnalla voivat olla
nyt hyvinkin hatarina mielikuvina itse kullakin. Ja kuitenkin on enemmän kuin
korkea aika käynnistellä taas toimintaa ja toivottaa myös mahdollisimman monta
uutta kasvoa tervetulleeksi osakunnalle.
Tämän kaiken kirjoittamani myötä haluankin nyt rohkaista jokaista
osakuntalaista olemaan avoin ja rehellinen sekä itselleen että muille. Vaikka
palaamme joiltain osin vanhoihin totuttuihin rutiineihin, osa niistä on ehkä
ikään kuin opeteltava uudelleen. Lisäksi nyt on myös erittäin hyvä hetki
tarkastella totuttuja toimintatapoja ja innovoida uutta, mikäli siltä tuntuu.
Tässä tilanteessa on täysin sallittua hakea paikkaansa niin jäsenenä kuin
virkailijanakin ja toivon, että voimme myös auttaa toinen toisiamme. Epävarmuus
kaikesta meneillään olevasta ja tulevasta parhaimmillaan puolittuu, jos sen voi
jakaa jonkun toisen kanssa. Mikään asia tuskin on liian pieni sparrailtavaksi
muiden kanssa ja harvoin syntyy mitään pahaa, jos osakuntatoverilta kysyy
kuulumisia ja tarjoaa auttavan kätensä, vaikkei sitä aina osaisi pyytääkään.
Ihanaa kesää, toivottavasti kohtaamme
sen aikana tai viimeistään ensimmäisessä osakunnan kokouksessa keskiviikkona
15.9.!
Osakunnalla on enemmän ja vähemmän aktiivisia Whatsapp-ryhmiä, joilla on persoonalliset ja hassunhauskat ryhmäkuvansa. Yhdistä oikea ryhmä ja kuva toisiinsa!
Alla vastaukset ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: Tiedotustoimikunta, Hallitus 202, 1#KyO, Vuoden 2021 johtokolmikon ryhmä, Kronikka-ryhmä, KyO-seniorit, Stipendirahaston hoitokunta, Kypsän toimituskunta
En tiedä onko kuraattorinvaihtokaronkan kritisoiminen hyödyllistä. Mutta ainakin minä – varsin egalitaristina – olen tätä mieltä. Voi olla, että osakunnan enemmistön mielestä QVK on hauska ja ylevä tapahtuma. Ja jos ei tykkää, niin eihän ole pakko osallistua. No ehkä Sallin QVK:hon silti osallistuisin 🙂 On kuitenkin mahdollista, että moni muukin ihmettelee sen mielekkyyttä. Näin ollen käpypositiosta on helppo heittää ajatus ilmaan ja avata keskustelua.
KyOn kuraattori on – ainakin näin vanhemman osakuntalaisen näkökulmasta – yksi meistä. Hän ei istu norsunluutornissa tai ole arjessa suuresti jalustalla. Siksi on omituista, että häntä varten pidetään kuninkaallinen siirtymäriitti, jossa koko ilta on hänen, tai siis heidän kahden. Yhdenvertaisuutta tavoittelevassa – ja mielestäni varsin hyvin saavuttaneessa – järjestössä tapahtumat, joita kuitenkin on rajattu määrä, saisivat olla kaikkia varten ja kaikkien kunniaksi järjestettyjä. Vaikka kyllä, loppupeleissä tämä on enemmän arvo- kuin resurssikysymys.
Minä toki en yleisesti ole kovin pönötysintoinen. Käyn vujutkin vain noin joka toinen vuosi. Toinen puoli osakuntaa ehkä kaipaa jopa enemmän formaaleja tilaisuuksia. Mutta jos formaaleja tilaisuuksia halutaan, voisivatko nekin olla yhtäläisesti kaikkien kunniaksi suunnattuja, kuten monien osakuntien formaalit kakkosjuhlat. Tapahtumasta, joka on kuraattorinvaihtokaronkka, on aika vaikea tuunata muuta kuin kuraattorinvaihtokaronkka. Toki kuraattorit itse kokevat karonkkansa ilmeisen ikimuistoisina. Häntä loppupeleissä kiittää aika harva, kun hänen tehtävänsä on huolehtia virkailijoiden jaksamisesta ja osakunnan toimintakyvystä.
Olettaen, että osakunnan enemmistö olisi kanssani samaa mieltä siitä, että kuraattorinvaihtokaronkasta kannattaa luopua, miten kuraattorinvaihto sitten toteutettaisiin?
Nykyisessä kuraattorinvaihtokaronkassa kuraattorit – KyOn ja
muiden – ovat tärkeässä osassa. Osakuntalaiset jäävät juhlien mahdollistajan
osaan. Monet toki osannevat kuraattorin kanssa juhlia minua paremmin eivätkä
koe juhlaa yhtä tylsänä kuin allekirjoittanut.
Ratkaisu voisi olla, että kuraattorinvaihto hajautettaisiin
useaan osaan. Esim. vuosijuhliin, kuraattoritapaamiseen ja
virkailijanvaihtokaronkkaan. Monessa osakunnassa kuraattorinkäätyjen
juhlallinen vaihtaminen tehdään vuosijuhlassa. Muiden osakuntien kuraattorit
voisivat lahjoa kuraattoreita vujukokkareilla.
Keväällä KyO voisi järjestää osakuntien kuraattoreille epävirallisen
kuraattoritapaamisen, jossa KyOn uusi kuraattori otettaisiin osaksi
kuraattoriyhteisöä. Tähän ei kuitenkaan tarvitsisi käyttää osakunnan resursseja
yhtä paljon kuin nykyiseen QVK:hon, vaikka henkilökunta voisikin osallistua
tarjoiluihin. KyO voisi omassa piirissään juhlia kuraattorinvaihtoa virkailijanvaihtokaronkan
yhteydessä kuten muitakin virkailijoita. KyOn VVK on ainakin nykymuodossaan
sikäli epämuodollinen, että se ei ehkä itsessään sovi
kuraattorinvaihtokaronkaksi. Lisäksi vierailevat kuraattorit ja pönötysohjelma
pian kaappaisivat sen juhlan, jonka osaksi se siirrettäisiin.
Toki eri kuraattorinvaihto-osioiden aikataulutus ja
kuraattorikauden alkamisajankohta pitäisi miettiä uudelleen. Mutta ei olisi
kauhean suuri muutos, jos KyOn kuraattori valittaisiin jo ennen vuosijuhlaa.
Virallinen kausi voisi periaatteessa alkaa kuten nytkin.
Olen pyörinyt Kymenlaakson Osakunnassa kymmenisen vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt ihmetellä monia asioita osakunnan toiminnassa. Paljon on tietysti muuttunut ah niistä ajoista, mutta joitain edelleen kummastuttavia aiheita on jäänyt. Nyt kun olen kävyssä positiossa, uskallan esittää muutamia känininöitäni uudistusehdotuksiani. Varmasti monet muutkin ovat niitä miettineet, ja toivon että jotkin niistä myös herättävät keskustelua. Toivottavasti itse päätökset kuitenkin tekevät ne, joita ne tulevat koskemaan, kun minä vähenen ja menen Länteen.
Ai niin, päätin että minunkin nimeni kuuluu kvalitatiivisen astevaihtelun alaisuuteen. Kieli on kivaa.
Marchin perhe, tuo valintojensa vuoksi köyhtynyt maalaisaateli. HUOM! Sisältää juonipaljastuksia.
Joulukuussa 2019 sai ensi-iltansa myös seitsemäs elokuvasovitus tyttökirjallisuuden klassikosta Louisa M. Alcottin Pikku naisista (Little Women, 1868). Greta Gerwigin ohjaus keskittyy me too-aikakauden hengessä seuraamaan tapahtumia etenkin Jon näkökulmasta yhdistäen Jon tarinaan Louisa M. Alcottin elämänkerrallista aineistoa. Adaptaatiossa Jo kirjoittaa kirjaa, joka lopulta paljastuu teokseksi nimeltä Pikku naisia, millä elokuva viittaa alkuperäiskirjaansa ja juonessa jätetään auki se, että mitä tapahtui todella ja mikä on vain Jon kirjoittamaa kustantajan toiveesta yleisö miellyttääkseen. Minulle tämä tyttökirjallisuuden klassikko oli hämärästi tuttu ennestään.
Kirjan ja elokuvan suosion takana on ilmiselvästi ollut tarinan poikkeava perhe, jossa miesten puuttuessa isän ollessa pappina Yhdysvaltain sisällissodassa ja veljien puuttuessa perhekunta on kokonaan naisten, äidin ja neljän tyttären muodostama yhteisö. Tämä mahdollistaa naishahmojen suuremman aktiivisen roolin tarinassa muuhun aikakauden kirjallisuuteen verrattuna. Lisäksi jokainen naishahmoista on erottautuva oma persoonallisuutensa ja tarina on näiltä osin saanut vaikutteita Jane Austenilta. Usein onkin tulkittu, että Marchin tyttäret ovat oikeastaan naiseuden eri aspekteja, joissa yksi henkilöhahmo on hajotettu neljäksi erilaiseksi karikatyyriksi. Vanhin sisarista Meg edustaa perinteisten odotusten mukaista naisen roolia, missä hän avioituu rakkaudesta köyhän kotiopettajan kanssa ja perustaa perheen nopeasti. Jo puolestaa on poikatyttö, joka on kasvanut etenkin isän poissa ollessa perheen aktiivisen ja räväkän jäsenen rooliin, mikä saattaa hänet törmäyskurssille monien muiden kanssa. Jo myös toimii elokuvassa tarinan keskushenkilönä, joka on eniten modernin ajan naiseuden edustaja, itsenäinen kirjailija, joka ansaitsee rahansa itse ja rikkoo perinteisen yhteiskunnan roolimalleja. Hiljainen ja herkkä Beth on selkeästi pyhimysmäinen madonna-ihanteesta nouseva enkelinkaltaisen naiseuden arkkityyppi, mitä hänen musikaalisuutensa ja kuolemansa kulkutautiin edustaa. Nuorin tytär Amy on puolestaan prinsessa-tyypin edustaja, joka haaveilee kuvataitelijan urasta ja pääsee täti Marchin mukana hienostopiireihin päätyen lopulta naapurintilan perijän kanssa naimisiin.
Pikku naisten juliste. Lähde: Wikimedia.
Kirjan neljän sisaren kautta Alcott tuo esiin naisen erilaisia rooleja Austenin tyyliin, millaisia erilaisia ratkaisuja elämällään kukin hahmoista tekee ja millaisia seurauksia niillä on. 1860-luvulla kirjoitettu kirja ei kuitenkaan ole aivan radikaali, vaan viktoriaanisen porvariston ihanteiden mukaisesti saattaa tarinan loppuun mennessä kaikki sisaret (paitsi Bethin jonka roolina on maailmalle liian viattomana kuolla tuberkuloosiin) soveliaasti naimisiin kullekin sopivan (paitsi rahaa ajattelevan Marchin tädin mielestä) miehen kanssa. Samalla kirjassa ja elokuvassa tuodaan esiin näiden valintojen seuraamukset, rakkaudesta nainut Meg kärsii köyhyydestä kotiopettajan vaimona, itsenäisen uran valinnut Jo valittaa yksinäisyyttään ja rikasta mukavuusavioliittoa suunnitellut Amy päätyy pikahäihin lapsuuden leikkitoverin kanssa.
Elokuvassa korostui ainakin minulle Marchin perheen sosiaalinen asema paikallisessa yhteisössä ja etenkin pappisperheen arvoille sopivan hyväntekeväisyyden kautta rakentuva paikallinen sosiaalinen hierarkia. Marchn tädin kommenteista ja elämäntyylistä käy ilmi, että Marchit ovat paikallista anglosaksista uudisasukkaista polveutuvaa maanomistajaluokkaa, jota vastaisi Englannissa termi landed gentry. Pappisisä on nainut rakkaudesta ja perhe elää isän perintöosana tulleen maaomaisuuden tuotoilla (jota ei kyllä mitenkään erityisesti tuoda esiin). Vanhaksi piiaksi jäänyt pihi täti puolestaan nauttii oman perintöosansa tuotoista eläen varakkaampaa elämää kuin hyväntekeväisyyteen rahoja käyttävät pappis-Marchit. Elokuva tuokin esiin jännitettä Marchien sosiaalisen aseman tuomien mahdollisuuksien ja elämäntapojen, mutta hyväntekeväisyyteen käyttävien perheen varojen synnyttämän suhteellisen köyhyyden välillä. Tästä malliesimerkkejä on mm. joulukohtaus, jossa Marchit lahjoittavat jouluateriansa torpparimökin köyhälle saksalaisperheelle, jolloin naapurin Marcheja rikkaampi mutta samaan säätyyn kuuluvat Laurencet lahjoittavat puolestaan ruokaa omasta keittiöstään Marcheille. Kirja onnistuu näin rakentamaan asetelman, jossa naisten pyörittämä kotitalous lahjoittaa jouluruokansa naisille sopivan hyväntekeväisyyden hengessä köyhille ja päätyy itse naapurin miehisen talouden (Laurencen talossa asuvat vanhaherra Laurence, perijä Theodore ja kotiopettaja John Brooke) tuen kohteiksi, mikä uusintaa viktoriaanisen aikakauden käsitystä miesten ja naisten yhteiskunnallisten sfäärien välisestä suhteesta. Yläluokan naisille on soveliasta tukea alempien luokkien köyhiä, etenkin naisia ja lapsia (saksalaisten mökin miehiä ei näytetä kertaakaan elokuvassa), ja heidän puolestaan ollessa yläluokan miesten tuen ja elatuksen saajia.
Hyväntekeväisyys näyttäytyy uskonnolliselle perheelle sopivana puuhana, vaikka amerikkalaisen filantropian hengessä hyväntekeväisyys on luonteeltaan sporadista ja rakentuu sen ajattelumallin varaan, että köyhyys on köyhistä itsestään johtuva asia, jota ylempien ja siunatumpien luokkien tehtävä on auttaa ja tukea. Missään välissä tarinassa ei käydä läpi, miten saksalaisperhe päätyi torpparinmökkiin ja Marchit (edes edistyksellinen Jo) eivät kertaakaan kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa toisten rooli olla köyhinä ja parempiensa autettavina. Filantropian hengessä ylhäisö lahjoittaa avustuksia köyhille kokeakseen moraalista ja hengellistä paremmuutta, sen sijaan että maanvuokraajien oloja yritettäisiin parantaa esim. sallimalla heidän lunastaa maapalstansa omiksensa. Tässä seikassa tulee hyvin esiin kirjan kirjoittamisajankohdan ajankuva, jossa hyväntekeväisyys ja filantropia olivat vielä luonteeltaan passiivisia. Köyhäinavun ja alempien luokkien asemaan liittyvät kysymykset yhteiskunnallistettiin ja politisoitiin vasta myöhemmin 1800-luvun lopulla sosialismin ja demokraattisen liikkeen myötä.
Lisäksi Yhdysvalloissa elää vanha luokkajakoinen ajattelumaailma edelleen vahvana, johon on yhdistetty kalvinistien ja kveekarien predestinaatio-opeista ammentava amerikkalainen myytti jokaisesta oman onnensa seppänä ja Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana. Marchit näyttäytyvät tiedostamattomasti tekopyhinä ihmisinä, jotka harjoittavat hyväntekeväisyyttä, mutteivat pohdi naapurimökin köyhien köyhyyden syitä varsinaisesti. Elokuvan loppua kohden naisen keinona nousta ylöspäin yhteiskunnassa ja koota omaisuutta näyttäytyvät täti Marchien sanojen mukaisesti rahan periminen (Jo perii täti Marchin) taikka rahan naiminen (Amy nai perijä Theodore Laurencen). Rakkaudesta köyhän miehen vaimoksi lähtenyt Meg saa osakseen ympäröivän säätyläisyhteisön naisten enemmän tai vähemmän piiloteltua sääliä, mikä nakertaa hänen avioliittoaan sisältä päin. Jon romaanista saamat rahat jäävät sivuosaan, mutta elokuvassa nousee esiin alkava muutos, kun Jo tinkaa ja neuvottelee kustannussopimuksesta kustantajansa kanssa vaatien oman osuutensa voitoista. Elokuvan lopussa vihjataan aikojen muutoksesta ja naisten aktiivisemman yhteiskunnallisen roolin alkamisesta, mikä korostuu suhteessa Marchin perheen naisten kohtaloihin ja elämänpolkuihin.
Pikku naisia on naisten yhteiskunnallisten roolien kuvauksena klassikko ja elokuva pysyy hyvin uskollisena alkuperäiselle romaanille onnistuen samalla kommentoimaan nykyaikaa ja tapahtunut muutosta luoden kontrastin naisten rooleissa 1860-luvun ja nykyhetken välillä. Samalla kirjaa seuratessaan elokuva myös tahattomasti toistaa 1860-luvun amerikkalaisen maanomistajaluokan ajatusmaailmaa tuoden esiin myös Yhdysvaltain yhteiskunnan luutuneita sosiaalisia ajattelumalleja. Elokuvaa voi suositella kaikille, sillä kirjaa lukematonkin pääsee hyvin juonesta kärryille ja elokuva on jo saanut monia palkintoehdokkuuksia mm. puvustuksestaan.