Kaikki jutut

Kun Iitti loikkasi Päijät-Hämeeseen

Tämän vuoden alusta alkaen Iittiä Lahdesta päin lähestyttäessä ei enää tienvarressa näykään tuttua kalavaakunaa; Iitti kun kuuluu nykyään Päijät-Hämeeseen joten maakuntaraja jatkuu pitkälle Kouvolaan asti.

Kyselin hieman Iittiläisiltä, miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Moni, kuten minäkin,ei näe suurta muutosta tilanteessa: ovathan terveydenhuoltopalvelut olleet jo vuosia Lahdessa.

Identiteetti onkin sitten jo eri kysymys.

Tiedustelin asiaa Iitin lukion abiturienteilta. Eräs heistä vastasi,että pitää liittymisestä Päijät-Hämeeseen, sillä on siihen suuntaan oikeastaan koko elämänsä asioinut. Hän mainitsee, että toki asia on vaikuttanut merkittävästi esimerkiksi yritysten toimintaan,  mutta tavallisen lukiolaisen hän ei ole eroa oikeastaan huomannut. Hän ei vielä osannut sanoa, kumpaan osakuntaan, hämäläisten vai kymeläistein liittyisi, koska ei koe kuuluvansa kumpaankaan maakuntaan sen kummemmin.

Toinen abiturientti vastasi, että on pitänyt muutoksesta, koska ”ollaan jo valmiiksi osa Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymää.”

Valitsisi luultavasti hämäläisten osakunnan.

Kolmas vastasi, ettei asia oikeastaan ole vaikuttanut elämään, kokee ettei ehkä ole perehtynyt asiaan tarpeeksi  että tietäisi tarkemmin hyödyistä ja haitoista. Sanoo että varmaan liittyisi mieluummin Kymenlaakson osakuntaan, koska kokee kuitenkin olevansa identiteetiltänsä  enemmän kymenlaaksolainen.

Eräältä osakuntalaiselta asiaa kysyttyäni, hän vastasi liittyneensä KyOon jo osakuntaan liittyneen houkuttelemana. Silloin kun hän alkoi opiskella oli selkeää että valinta kallistui KyOon, kuuluihan Iitti vielä Kymenlaaksoon. Nyt asia olisi toisin.

Itse valitsin Kymenlaakson osakunnan siksi,että tiesin siellä olevan muitakin iittiläisiä ja koska olin kuullut siitä paljon hyvää, vaikka identiteeltäni olenkin enemmän hämäläinen. Myös haastattelemani Iitin kunnanvaltuuston jäsen vastasi, että ”veri vetää hämeeseen, mutta Kymenlaakson laulu sytyttää edelleen joka kerta, ja sitä sitten olisi päässyt laulamaan KyOn puolella” . Osakunnan hän olisi varmaan valinnut myös siksi, että siellä olisi ollut enemmän iittiläisiä.

Olen sitä mieltä,  että puheena ollut ajatus hämäläisten ja kymeläisten Iitin ”yhteishuoltajuudesta” on hyvä, niin monenlaisia ajatuksia maakuntavaihdos herättää. 

Kirjoittanut: Martta

Maakunnan herkut mukana mökillä

Vietin taannoin viikonloppua mökillä Kymenlaaksossa. Mukaan tarttui tietoisesti myös monia maakunnan omia tuotteita maisteltavaksi. Maut eivät tuottaneet pettymystä ja minusta oli arvokasta, että mukaan valikoitui paikallista työllisyyttä ja elinkeinoelämää tukevia tuotteita. Lähellä tuotettu ruoka oli myös kestävä vaihtoehto ekologiselta kannalta tarkasteltuna.

Reissulla syöty leipä löytyi tällä kertaa kotkalaisen Reittisen kotileivän valikoimasta. Reittisen pitkä sekaleipä on kuulunut jo vuosia lapsuudenperheeni vakio-ostoksiin, ja se löysi jälleen tiensä nostalgia- ja makusyistä ruokalistalle. Leivän pitkän suosion salaisuus on hyvässä rakenteessa ja maussa. Kuori on rapea ja siinä on hyvä suutuntuma, mutta se ei ole liian kova tai sitkeä. Leivän sisus on myös rakenteeltaan hyvä – sopivan ilmava, mutta samaan aikaan se ei ole lainkaan höttöistä.

Sekaleivän kumppaniksi aamiaispöytään kylmäaltaasta tarttui mukaan Hannen leipäjuustoa. Se on valmistettu Elimäellä Paavolan kotijuustolassa. Verrattuna moniin muihin isompien tuottajien leipäjuustopakkauksiin, Hannen leipäjuusto yllätti positiivisesti rakenteellaan. Juusto oli kuivempaa kuin monet verrokkinsa, mutta se oli vain etu. Pakkauksessa ei ollut turhaa lientä vetistämässä juustoa, vaan kuivempi leipäjuusto tuntui miellyttävältä suussa. Leipäjuusto tunnetaan monesti nimellä natinajuusto, mutta Hannen leipäjuusto ei tavallista kuivempana leipäjuustona juuri natissut. Mutta se oli tuotteelle vain eduksi. Hyvä tuote tämäkin!

Grilliruoan kaveriksi ja saunan jälkeen nautittavaksi valikoitui Kotka Steam Breweryn tuotteita. Ruokailua ryydittämässä toimi Kotkan Metsolassa valmistettu Skipper’s Ale. Sen hedelmäinen maku sopi loistavasti kesäiseen iltaan ja oluen raikkaus tasapainotti hyvin raskasta grilliruokaa. Albatross IPA puolestaan toimi hyvin palauttavana juomana löylyistä pääsemisen jälkeen. Sitruksinen maku viehätti ja olut oli raikas nauttia jäähdytellessä ja hyttysiä läpsiessä.

Mökkeily on aina mukavaa, mutta elämyksen saa nostettua uudelle tasolle panostamalla kunnolla ruoka- ja juomahuoltoon. Siksi hyviin pienten paikallisten tuottajien tuotteisiin on syytä panostaa. Paikallisten tuotteiden suosiminen kannatti ja yhtään huonoa valintaa ei tarttunut mukaan ostoskärryihin! Tuotteet olivat hyviä, mutta niiden hyvät maut pääsivät erityisesti oikeuksiinsa ulkona kesäisessä luontoympäristössä nautittuna.

Kohti tuttua ja turvallista arkea ꟷ Millaista se olikaan?

Kun minut valittiin kuraattoriksi maaliskuussa, koronasta johtuva epänormaali arki tuntui jatkuvan ikuisuuksiin asti. Joitakin suuntaviivoja tulevaa toimintaa varten toki piirrettiin keväälläkin, mutta niiden toteutumisen edessä oli sakea sumuverho. Kysymykset mitä, milloin, miksi ja kenelle vastauksineen olivat melko selkeitä korkeintaan menneiden, ennen pandemiaa järjestettyjen kemujen ja kokousten Facebook-tapahtumakuvauksissa.

Siinä missä pandemia on tuntunut pitäneen meitä otteessaan ikuisuuden, asiat kuitenkin voivat myös muuttua nopeasti. Jos kaikki menee hyvin, jo noin kuukauden päästä juhlimme KyOn 88. vuosijuhlaa, elo- ja syyskuussa vuorossa ovat kesäretki Pyhtäälle, Itäsuomalaiset kesäjuhlat sekä alkusyksyn ensimmäiset fuksitapahtumat Avajaiskarnevaalien ja Fuksiseikkailun muodossa. Tämän listan jatkoksi voisi laittaa aika monta muutakin tapahtumaa.

Siihen ”normaaliin arkeen” palaaminen on toki ihanaa. Kaipaan ainakin itse ihmisten kohtaamisia kasvokkain, halaamista, parhaiden bilebiisien tahdissa tanssimista aamuun saakka sekä osakuntailtoja rakkaassa kellarissa. Samalla tuohon niin sanottuun normaaliin arkeen palaaminen jännittää paljon enemmän kuin olisin osannut kuvitella. On otettava huomioon, ettei pandemian aiheuttama väsymys ole välttämättä väistynyt vielä kovinkaan monilla. Sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen voi olla yllättävän rankkaa, kun keskusteluista ei enää poistutakaan noin vaan punaista luuria painamalla. Monet aiemmin lähestulkoon selkärangasta tulleet käytännöt osakunnalla voivat olla nyt hyvinkin hatarina mielikuvina itse kullakin. Ja kuitenkin on enemmän kuin korkea aika käynnistellä taas toimintaa ja toivottaa myös mahdollisimman monta uutta kasvoa tervetulleeksi osakunnalle.

Tämän kaiken kirjoittamani myötä haluankin nyt rohkaista jokaista osakuntalaista olemaan avoin ja rehellinen sekä itselleen että muille. Vaikka palaamme joiltain osin vanhoihin totuttuihin rutiineihin, osa niistä on ehkä ikään kuin opeteltava uudelleen. Lisäksi nyt on myös erittäin hyvä hetki tarkastella totuttuja toimintatapoja ja innovoida uutta, mikäli siltä tuntuu. Tässä tilanteessa on täysin sallittua hakea paikkaansa niin jäsenenä kuin virkailijanakin ja toivon, että voimme myös auttaa toinen toisiamme. Epävarmuus kaikesta meneillään olevasta ja tulevasta parhaimmillaan puolittuu, jos sen voi jakaa jonkun toisen kanssa. Mikään asia tuskin on liian pieni sparrailtavaksi muiden kanssa ja harvoin syntyy mitään pahaa, jos osakuntatoverilta kysyy kuulumisia ja tarjoaa auttavan kätensä, vaikkei sitä aina osaisi pyytääkään.

Ihanaa kesää, toivottavasti kohtaamme sen aikana tai viimeistään ensimmäisessä osakunnan kokouksessa keskiviikkona 15.9.!

Puuhanurkka

Osakunnalla on enemmän ja vähemmän aktiivisia Whatsapp-ryhmiä, joilla on persoonalliset ja hassunhauskat ryhmäkuvansa. Yhdistä oikea ryhmä ja kuva toisiinsa!

Alla vastaukset ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle:
Tiedotustoimikunta, Hallitus 202, 1#KyO, Vuoden 2021 johtokolmikon ryhmä, Kronikka-ryhmä, KyO-seniorit, Stipendirahaston hoitokunta, Kypsän toimituskunta

Aavon ideablogi Osa 2 – Nykymuotoisesta QVK:sta luopuminen?

En tiedä onko kuraattorinvaihtokaronkan kritisoiminen hyödyllistä. Mutta ainakin minä – varsin egalitaristina – olen tätä mieltä. Voi olla, että osakunnan enemmistön mielestä QVK on hauska ja ylevä tapahtuma. Ja jos ei tykkää, niin eihän ole pakko osallistua. No ehkä Sallin QVK:hon silti osallistuisin 🙂 On kuitenkin mahdollista, että moni muukin ihmettelee sen mielekkyyttä. Näin ollen käpypositiosta on helppo heittää ajatus ilmaan ja avata keskustelua.

KyOn kuraattori on – ainakin näin vanhemman osakuntalaisen näkökulmasta – yksi meistä. Hän ei istu norsunluutornissa tai ole arjessa suuresti jalustalla. Siksi on omituista, että häntä varten pidetään kuninkaallinen siirtymäriitti, jossa koko ilta on hänen, tai siis heidän kahden. Yhdenvertaisuutta tavoittelevassa – ja mielestäni varsin hyvin saavuttaneessa – järjestössä tapahtumat, joita kuitenkin on rajattu määrä, saisivat olla kaikkia varten ja kaikkien kunniaksi järjestettyjä. Vaikka kyllä, loppupeleissä tämä on enemmän arvo- kuin resurssikysymys.

Minä toki en yleisesti ole kovin pönötysintoinen. Käyn vujutkin vain noin joka toinen vuosi. Toinen puoli osakuntaa ehkä kaipaa jopa enemmän formaaleja tilaisuuksia. Mutta jos formaaleja tilaisuuksia halutaan, voisivatko nekin olla yhtäläisesti kaikkien kunniaksi suunnattuja, kuten monien osakuntien formaalit kakkosjuhlat. Tapahtumasta, joka on kuraattorinvaihtokaronkka, on aika vaikea tuunata muuta kuin kuraattorinvaihtokaronkka. Toki kuraattorit itse kokevat karonkkansa ilmeisen ikimuistoisina. Häntä loppupeleissä kiittää aika harva, kun hänen tehtävänsä on huolehtia virkailijoiden jaksamisesta ja osakunnan toimintakyvystä.

Olettaen, että osakunnan enemmistö olisi kanssani samaa mieltä siitä, että kuraattorinvaihtokaronkasta kannattaa luopua, miten kuraattorinvaihto sitten toteutettaisiin?

Nykyisessä kuraattorinvaihtokaronkassa kuraattorit – KyOn ja muiden – ovat tärkeässä osassa. Osakuntalaiset jäävät juhlien mahdollistajan osaan. Monet toki osannevat kuraattorin kanssa juhlia minua paremmin eivätkä koe juhlaa yhtä tylsänä kuin allekirjoittanut.

Ratkaisu voisi olla, että kuraattorinvaihto hajautettaisiin useaan osaan. Esim. vuosijuhliin, kuraattoritapaamiseen ja virkailijanvaihtokaronkkaan. Monessa osakunnassa kuraattorinkäätyjen juhlallinen vaihtaminen tehdään vuosijuhlassa. Muiden osakuntien kuraattorit voisivat lahjoa kuraattoreita vujukokkareilla.

Keväällä KyO voisi järjestää osakuntien kuraattoreille epävirallisen kuraattoritapaamisen, jossa KyOn uusi kuraattori otettaisiin osaksi kuraattoriyhteisöä. Tähän ei kuitenkaan tarvitsisi käyttää osakunnan resursseja yhtä paljon kuin nykyiseen QVK:hon, vaikka henkilökunta voisikin osallistua tarjoiluihin. KyO voisi omassa piirissään juhlia kuraattorinvaihtoa virkailijanvaihtokaronkan yhteydessä kuten muitakin virkailijoita. KyOn VVK on ainakin nykymuodossaan sikäli epämuodollinen, että se ei ehkä itsessään sovi kuraattorinvaihtokaronkaksi. Lisäksi vierailevat kuraattorit ja pönötysohjelma pian kaappaisivat sen juhlan, jonka osaksi se siirrettäisiin.

Toki eri kuraattorinvaihto-osioiden aikataulutus ja kuraattorikauden alkamisajankohta pitäisi miettiä uudelleen. Mutta ei olisi kauhean suuri muutos, jos KyOn kuraattori valittaisiin jo ennen vuosijuhlaa. Virallinen kausi voisi periaatteessa alkaa kuten nytkin.

Aavon ideablogi Osa 1 – Kävyllä on asiaa

Olen pyörinyt Kymenlaakson Osakunnassa kymmenisen vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt ihmetellä monia asioita osakunnan toiminnassa. Paljon on tietysti muuttunut ah niistä ajoista, mutta joitain edelleen kummastuttavia aiheita on jäänyt. Nyt kun olen kävyssä positiossa, uskallan esittää muutamia känininöitäni uudistusehdotuksiani. Varmasti monet muutkin ovat niitä miettineet, ja toivon että jotkin niistä myös herättävät keskustelua. Toivottavasti itse päätökset kuitenkin tekevät ne, joita ne tulevat koskemaan, kun minä vähenen ja menen Länteen.

Ai niin, päätin että minunkin nimeni kuuluu kvalitatiivisen astevaihtelun alaisuuteen. Kieli on kivaa.

Kypsä arvioi: Pikku naisia

Marchin perhe, tuo valintojensa vuoksi köyhtynyt maalaisaateli. HUOM! Sisältää juonipaljastuksia.

Joulukuussa 2019 sai ensi-iltansa myös seitsemäs elokuvasovitus tyttökirjallisuuden klassikosta Louisa M. Alcottin Pikku naisista (Little Women, 1868). Greta Gerwigin ohjaus keskittyy me too-aikakauden hengessä seuraamaan tapahtumia etenkin Jon näkökulmasta yhdistäen Jon tarinaan Louisa M. Alcottin elämänkerrallista aineistoa. Adaptaatiossa Jo kirjoittaa kirjaa, joka lopulta paljastuu teokseksi nimeltä Pikku naisia, millä elokuva viittaa alkuperäiskirjaansa ja juonessa jätetään auki se, että mitä tapahtui todella ja mikä on vain Jon kirjoittamaa kustantajan toiveesta yleisö miellyttääkseen. Minulle tämä tyttökirjallisuuden klassikko oli hämärästi tuttu ennestään.

Kirjan ja elokuvan suosion takana on ilmiselvästi ollut tarinan poikkeava perhe, jossa miesten puuttuessa isän ollessa pappina Yhdysvaltain sisällissodassa ja veljien puuttuessa perhekunta on kokonaan naisten, äidin ja neljän tyttären muodostama yhteisö. Tämä mahdollistaa naishahmojen suuremman aktiivisen roolin tarinassa muuhun aikakauden kirjallisuuteen verrattuna. Lisäksi jokainen naishahmoista on erottautuva oma persoonallisuutensa ja tarina on näiltä osin saanut vaikutteita Jane Austenilta. Usein onkin tulkittu, että Marchin tyttäret ovat oikeastaan naiseuden eri aspekteja, joissa yksi henkilöhahmo on hajotettu neljäksi erilaiseksi karikatyyriksi. Vanhin sisarista Meg edustaa perinteisten odotusten mukaista naisen roolia, missä hän avioituu rakkaudesta köyhän kotiopettajan kanssa ja perustaa perheen nopeasti. Jo puolestaa on poikatyttö, joka on kasvanut etenkin isän poissa ollessa perheen aktiivisen ja räväkän jäsenen rooliin, mikä saattaa hänet törmäyskurssille monien muiden kanssa. Jo myös toimii elokuvassa tarinan keskushenkilönä, joka on eniten modernin ajan naiseuden edustaja, itsenäinen kirjailija, joka ansaitsee rahansa itse ja rikkoo perinteisen yhteiskunnan roolimalleja. Hiljainen ja herkkä Beth on selkeästi pyhimysmäinen madonna-ihanteesta nouseva enkelinkaltaisen naiseuden arkkityyppi, mitä hänen musikaalisuutensa ja kuolemansa kulkutautiin edustaa. Nuorin tytär Amy on puolestaan prinsessa-tyypin edustaja, joka haaveilee kuvataitelijan urasta ja pääsee täti Marchin mukana hienostopiireihin päätyen lopulta naapurintilan perijän kanssa naimisiin.

Pikku naisten juliste. Lähde: Wikimedia.

Kirjan neljän sisaren kautta Alcott tuo esiin naisen erilaisia rooleja Austenin tyyliin, millaisia erilaisia ratkaisuja elämällään kukin hahmoista tekee ja millaisia seurauksia niillä on. 1860-luvulla kirjoitettu kirja ei kuitenkaan ole aivan radikaali, vaan viktoriaanisen porvariston ihanteiden mukaisesti saattaa tarinan loppuun mennessä kaikki sisaret (paitsi Bethin jonka roolina on maailmalle liian viattomana kuolla tuberkuloosiin) soveliaasti naimisiin kullekin sopivan (paitsi rahaa ajattelevan Marchin tädin mielestä) miehen kanssa. Samalla kirjassa ja elokuvassa tuodaan esiin näiden valintojen seuraamukset, rakkaudesta nainut Meg kärsii köyhyydestä kotiopettajan vaimona, itsenäisen uran valinnut Jo valittaa yksinäisyyttään ja rikasta mukavuusavioliittoa suunnitellut Amy päätyy pikahäihin lapsuuden leikkitoverin kanssa.

Elokuvassa korostui ainakin minulle Marchin perheen sosiaalinen asema paikallisessa yhteisössä ja etenkin pappisperheen arvoille sopivan hyväntekeväisyyden kautta rakentuva paikallinen sosiaalinen hierarkia. Marchn tädin kommenteista ja elämäntyylistä käy ilmi, että Marchit ovat paikallista anglosaksista uudisasukkaista polveutuvaa maanomistajaluokkaa, jota vastaisi Englannissa termi landed gentry. Pappisisä on nainut rakkaudesta ja perhe elää isän perintöosana tulleen maaomaisuuden tuotoilla (jota ei kyllä mitenkään erityisesti tuoda esiin). Vanhaksi piiaksi jäänyt pihi täti puolestaan nauttii oman perintöosansa tuotoista eläen varakkaampaa elämää kuin hyväntekeväisyyteen rahoja käyttävät pappis-Marchit. Elokuva tuokin esiin jännitettä Marchien sosiaalisen aseman tuomien mahdollisuuksien ja elämäntapojen, mutta hyväntekeväisyyteen käyttävien perheen varojen synnyttämän suhteellisen köyhyyden välillä. Tästä malliesimerkkejä on mm. joulukohtaus, jossa Marchit lahjoittavat jouluateriansa torpparimökin köyhälle saksalaisperheelle, jolloin naapurin Marcheja rikkaampi mutta samaan säätyyn kuuluvat Laurencet lahjoittavat puolestaan ruokaa omasta keittiöstään Marcheille. Kirja onnistuu näin rakentamaan asetelman, jossa naisten pyörittämä kotitalous lahjoittaa jouluruokansa naisille sopivan hyväntekeväisyyden hengessä köyhille ja päätyy itse naapurin miehisen talouden (Laurencen talossa asuvat vanhaherra Laurence, perijä Theodore ja kotiopettaja John Brooke) tuen kohteiksi, mikä uusintaa viktoriaanisen aikakauden käsitystä miesten ja naisten yhteiskunnallisten sfäärien välisestä suhteesta. Yläluokan naisille on soveliasta tukea alempien luokkien köyhiä, etenkin naisia ja lapsia (saksalaisten mökin miehiä ei näytetä kertaakaan elokuvassa), ja heidän puolestaan ollessa yläluokan miesten tuen ja elatuksen saajia.

Hyväntekeväisyys näyttäytyy uskonnolliselle perheelle sopivana puuhana, vaikka amerikkalaisen filantropian hengessä hyväntekeväisyys on luonteeltaan sporadista ja rakentuu sen ajattelumallin varaan, että köyhyys on köyhistä itsestään johtuva asia, jota ylempien ja siunatumpien luokkien tehtävä on auttaa ja tukea. Missään välissä tarinassa ei käydä läpi, miten saksalaisperhe päätyi torpparinmökkiin ja Marchit (edes edistyksellinen Jo) eivät kertaakaan kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa toisten rooli olla köyhinä ja parempiensa autettavina. Filantropian hengessä ylhäisö lahjoittaa avustuksia köyhille kokeakseen moraalista ja hengellistä paremmuutta, sen sijaan että maanvuokraajien oloja yritettäisiin parantaa esim. sallimalla heidän lunastaa maapalstansa omiksensa. Tässä seikassa tulee hyvin esiin kirjan kirjoittamisajankohdan ajankuva, jossa hyväntekeväisyys ja filantropia olivat vielä luonteeltaan passiivisia. Köyhäinavun ja alempien luokkien asemaan liittyvät kysymykset yhteiskunnallistettiin ja politisoitiin vasta myöhemmin 1800-luvun lopulla sosialismin ja demokraattisen liikkeen myötä.

Lisäksi Yhdysvalloissa elää vanha luokkajakoinen ajattelumaailma edelleen vahvana, johon on yhdistetty kalvinistien ja kveekarien predestinaatio-opeista ammentava amerikkalainen myytti jokaisesta oman onnensa seppänä ja Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana. Marchit näyttäytyvät tiedostamattomasti tekopyhinä ihmisinä, jotka harjoittavat hyväntekeväisyyttä, mutteivat pohdi naapurimökin köyhien köyhyyden syitä varsinaisesti. Elokuvan loppua kohden naisen keinona nousta ylöspäin yhteiskunnassa ja koota omaisuutta näyttäytyvät täti Marchien sanojen mukaisesti rahan periminen (Jo perii täti Marchin) taikka rahan naiminen (Amy nai perijä Theodore Laurencen). Rakkaudesta köyhän miehen vaimoksi lähtenyt Meg saa osakseen ympäröivän säätyläisyhteisön naisten enemmän tai vähemmän piiloteltua sääliä, mikä nakertaa hänen avioliittoaan sisältä päin. Jon romaanista saamat rahat jäävät sivuosaan, mutta elokuvassa nousee esiin alkava muutos, kun Jo tinkaa ja neuvottelee kustannussopimuksesta kustantajansa kanssa vaatien oman osuutensa voitoista. Elokuvan lopussa vihjataan aikojen muutoksesta ja naisten aktiivisemman yhteiskunnallisen roolin alkamisesta, mikä korostuu suhteessa Marchin perheen naisten kohtaloihin ja elämänpolkuihin.

Pikku naisia on naisten yhteiskunnallisten roolien kuvauksena klassikko ja elokuva pysyy hyvin uskollisena alkuperäiselle romaanille onnistuen samalla kommentoimaan nykyaikaa ja tapahtunut muutosta luoden kontrastin naisten rooleissa 1860-luvun ja nykyhetken välillä. Samalla kirjaa seuratessaan elokuva myös tahattomasti toistaa 1860-luvun amerikkalaisen maanomistajaluokan ajatusmaailmaa tuoden esiin myös Yhdysvaltain yhteiskunnan luutuneita sosiaalisia ajattelumalleja. Elokuvaa voi suositella kaikille, sillä kirjaa lukematonkin pääsee hyvin juonesta kärryille ja elokuva on jo saanut monia palkintoehdokkuuksia mm. puvustuksestaan.

KyOn inspehtorit VI: Jaakko Mukula 1969-1979

Inspehtori Niinivaaran erottua keskellä hullua vuotta 1968, valitsi osakunta uudeksi inspehtorikseen Iitistä kotoisin olevan kasvibiologian ja -patologian professorin Jaakko Mukulan. Vuodesta 1970 lähtien Mukula toimi Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvinviljelyosaston johtajana. Tieteellisessä tutkimuksessaan Mukula erikoistui viljelyskasvien, kasvitautien ja rikkaruohojen tutkimukseen. Rauhallisen Mukulan johdolla KyO koki historiansa synkimmän vaiheen osakuntien pimeällä vuosikymmenellä.

Valta keskittyi ylioppilaskunnassa vasemmistolaistuneiden ainejärjestöjen ja poliittisten seurojen käsiin, jolloin kiistat Uuden ylioppilastalon tiloista alkoivat. 1970-luvun ensimmäisinä vuosina HYY korotti Uuden huoneistosta perittävät vuokrat moninkertaisiksi pyrkimyksenä savustaa osakunnat ulos talosta. Samaan aikaan yliopisto oli lopettanut osakuntien jäsenmaksujen kantamisen ylioppilaskunnan jäsenmaksujen ohessa ja OYV oli joutunut ottamaan asian hoitaakseen. Kasvavien vuokrakulujen edessä KyO päätyi muuttamaan sisarosakuntien KO:n ja WiO:n perässä Liisankadulta hankittuun huoneistoon vuonna 1972. KyO tyhjensi stipendirahastonsa ja keräsi lisäksi maakunnan kunnilta varoja lunastaakseen kolmanneksen huoneiston osakkeista itselleen. Muuton keskellä osakunnan hallinto ja toiminta olivat halvaantuneina, kun kuraattorin virka oli täyttämättä, taloudenhoitajaksi ei kukaan hakenut ja monia tehtäviä jouduttiin jättämään täyttämättä ja toimintaa alasajamaan. KyOssakin käytiin alkuaikoina poliittista kamppailua osakunnan sijoittumisesta vasemmisto-oikeisto akselilla, mutta KyO onnistui pysymään vapaana kommunistien ns. junttataktiikasta. Seurauksena tästä KyOllakin oli leimaaminen ylioppilaskunnan piirissä oikeistolaiseksi ja vanhoilliseksi järjestöksi.

Osakuntatoiminta sinnitteli säästöliekillä poliittisten vuosien aikana ja vuosijuhlatkin hiipuivat muiden akateemisten perinteiden mukana. Kotiseutututkimus kuitenkin jatkui läpi 1970-luvun osakunnan humanistien ja valtiotieteilijöiden voimin, samalla kun huoneiston jakaminen Karjalaisen ja Wiipurilaisen Osakunnan kanssa tiivisti KyOn välejä näihin kahteen osakuntaan. Huoneiston myötä perustettiin vuonna 1973 yhteistyöelimeksi Liisankadun Osakunnat, joka nykyisin kantaa nimeä Domus Gaudiumin Osakunnat (DGO) ja jonka hallituksena toimii huoneistotoimikunta (HTK). Mukulan kauden lopulla poliittinen virtaus ylioppilasliikkeessä alkoi hiipua vuoden 1968 sukupolven väistyessä yliopistomaailmasta ja uusien opiskelijapolvien suhtautuessa politiikkaan passiivisemmin, arvostaen yhdessäoloa politikointia enemmän. Osakunnan lähestyvät 50-vuotisjuhlat saivat aikaan toiminnan elpymistä monella saralla ja mm. vuonna 1977 itsenäisyyspäivän kulkueessa kärventynyt osakunnan lippu kyettiin Lohien tuella korvaamaan uudella.

Inspehtori Mukulan valokuvapotretti DGO:n salin seinällä.

Pääkirjoitus I/20

Kaukana, mutta silti lähellä.

Uusi vuosikymmen piti olla toivoa täynnä. Mutta vuosi 2020 päättikin muuttaa käsityksemme normaalista elämästä sysäisemällä meidät keskelle kriisiä ja maailmanlopun meininkiä. Mad Max -dystopiakuvien sijaan meistä tulikin vessapaperia ja käsidesiä hamstraavia kansalaisia. Melkein kolme kuukautta olemme peruuttaneet tapahtumia, pesseet käsiä ja pitäneet metrin väliä ihmisiin kaupan kassajonossa. Kaiken kruunaa Citymarketin käytävillä raikaava tekopirteä kappale käsihygieniasta.

Kaiken ikävän keskellä kuitenkin on kaunista huomata, miten globaalisti ihmiset ympäri maailman ovat kannustaneet toisiaan pysymään kotona, jakamaan informaatiota sekä keksimään jopa hauskoja meemejä karanteeniajasta. Vaikka toki väärää tai epävarmaa tietoa liikkuu paljon, on sosiaalinen media tuntunut yllättävän lohdulliselta ja yhteisölliseltä paikalta yksinäisyyden keskellä.

Vielä suurempi ilo on huomata osakunnan aktivoituminen karanteeniaikana, josta erityisesti saamme kiittää KyOGamingin perustamaa KyOn Discord-kanavaa. Discordissa olemme niin pelanneet kuin jopa sitsanneet. Mikään ei ole piristänyt harmaata karanteeniarkea niin paljon, kuin randomit Skribbl.io- pelailut (Piirrä & Arvaa – tyylinen piirtopeli) tai muut kepeät pelihetket. Koskaan ei ole tuntunut niin helpolta lähteä osakuntatapahtumiin mukaan, kun riittää pelkkä tietokoneen avaaminen. Edes sitsejä varten ei tarvinnut miettiä pukukoodia.

Kaiken eristäytymisen keskellä meillä on mahdollisuus olla henkisesti lähempänä toisiamme kuin koskaan. Saatamme ehkä kuulla toistemme ääniä vain Zoom-tapaamisten kautta tai nähdä naamojamme pelkästään puuroisen webbikamerakuvan kautta. Mutta yhdessä voimme olla myös toistemme lohtu ja tuki.

Emme vielä ole varmoja, milloin pääsemme tulevaisuudessa nauttimaan sitseistä Leppäsuon kellarissa. Mutta sitä ennen, nautitaan niistä hetkistä, kun sitseille menemiseen riittää hyvä nettiyhteys ja seinänaapurit pääsevät nauttimaan valikoiduista sitsilauluista.

Anna-Liisa Koskinen

Kypsän toinen päätoimittaja.
Esteetikko, joka piirtelee kaikenlaista ja haaveilee sitäkin enemmän.

(Kuva: Jalmari Salovirta)