Kolumni: Teokratia vai kohtaamisen yhteisö?

Kymenlaakson osakuntaa voidaan ehkä syyttää monesta asiasta, mutta viime syksyn jälkeen jumalattomuus ei ole yksi niistä. Viimeisimmän tarkistuslaskelman mukaan aktiivisten teologien määrä osakunnalla on kasvanut 100 % ja hallituksen yhdeksästä jäsenestä neljä on teologeja. Jotain vaimeita kaikuja vallankumouksesta on kuulunut, mutta me teologit annamme tilanteen pysyä normaalina – toistaiseksi.

Tilanne on mielestäni mahtava, eikä vain sen takia, että nykyään useampi ihminen jaksaa keskustella (tai kuunnella keskustelua) syvistä teologisista ongelmista. Yksi teologian perustaidoista on keskustelun taito. Jotta en liikaa ylistäisi teologeja (joku voisi sanoa sitä synniksi), tyydyn toteamaan, että teologia itsessään on ihmisten parissa ja vuorovaikutuksessa syntyvää. Siksi teologien osaamiseen sisältyy taito kuunnella ja keskustella, mitkä puolestaan ovat välttämättömiä taitoja ihmisyhteisöjen toimimisen kannalta. Mielestäni nämä taidot korostuvat osakunnassa, sillä kaikkia muita yhteisöjä enemmän juuri osakunnassa tarvitaan kuuntelua ja keskustelua. Tämä ei johdu siitä, että osakunta olisi hankala yhteisö, päinvastoin: poikkitieteellisenä järjestönä osakuntaan voi kuulua opiskelijoita humanisteista teologeihin ja teekkareihin, matemaatikoista sosionomeihin ja geologeihin, fyysikoista oikeustieteilijöihin… Listaa voisi jatkaa loputtomiin (tai ainakin siihen asti, kunnes Suomesta loppuvat oppialat). Juuri poikkitieteellisyys luo mahdollisuuden – ja jopa velvollisuuden – oppia jotain uutta kuuntelemisen ja keskustelun kautta.

Kun liityin osakuntaan, en tuntenut juurikaan muita opiskelijoita kuin teologeja. Siksi erilaiset stereotypiat olivat saaneet mahdollisuuden kasvaa mielessäni, ja vaikka ne eivät vaikuttaneet toimintaani toisia ihmisiä kohtaan, ne saattoivat tehdä ihmisten lähestymisestä hankalaa. En välttämättä olisi viitsinyt mennä juttelemaan ohi kulkevan teekkarin kanssa jossain tapahtumassa, sillä olin luulossa, että hän on aivan eri maailmassa kuin minä. Mitä enemmän olen keskustellut ja saanut kuulla eri aloista (ja kokonaan uusista, minulle aiemmin tuntemattomista aloista), sitä enemmän tajuan sitä totuutta, mikä nykypäivän keskustelu- ja somekulttuurissa unohdetaan liian usein: toinen ihminen liikkuu, ajattelee ja tuntee, aivan niin kuin minäkin. Vaikka stereotypiat saattavat elää joissain vitseissäni, ne eivät estä minua näkemästä toista ihmistä.

Ehkä teologien vallankumous osakunnassa onkin kuuntelemisen ja keskustelun vallankumous, jossa kohtaamme toisia ihmisiä teologien, insinöörien ja estetiikkojen sijaan? Tai näin ainakin haluamme teille uskotella.