Graduntekoa vuosina 2016-2017
KyOn gradustipendinsaajalle kuuluu oman gradunsa esittely niin graduillassa kuin Kypsän sivuilla osakuntalaisille, näiden sivistämiseksi ja akateemisen elämän tuntemuksen kasvattamiseksi, sillä jokaisella meistä on vuorollaan edessä iso-G tai vastaava lopputyö. Graduni varsinaista sisältöä esittelin jo graduillassa syksyllä 2017 sekä aikoinaan Kypsässäkin, lisäksi gradu on nyt luettavissa myös KyOn kirjakokoelmassa. Näistä syistä päädyin kertomaan enemmän siitä, miten historian alan gradu syntyy ja kuinka erilaiset lähdeaineistot vaikuttavat ja ohjaavat historian tutkimusta.
Arkistolähteitä löytyy monenlaisia, ja onneksi nykypäivänä iso osa on digitoitu sähköiseen muotoon. Tämä mahdollistaa erilaiset haut ja ajot aineistossa, jolloin pystyy katsomaan mm. tiettyjen sanojen esiintyvyyden frekvenssejä sanomalehdissä. Toki 1890-luvun kontekstissa on muistettava tuolloisen sensuurin vaikutus siihen, mitä sai kirjoittaa ja painaa. Kaikesta ei painetuissa aineistoissa siis voinut puhua. Suuri hyöty ovat myös sähköisiin järjestelmiin siirretyt arkistoluettelot, sillä ilman niitä arkisto on käytännössä hyvin tuntematon. Uusi Finna-kanta pyrkii kokoamaan kaiken kulttuuriperintö- ja historiallisen aineiston Suomesta piiriinsä, jolloin tekstien, kuvien ja esineiden välinen institutionaalinen jaottelu madaltuu. Sähköisten arkistoluetteloiden avulla itsekin pääsin selville joistakin aineistoista, jotka tosin ovat vielä vain paperisessa muodossa. Näihin aineistoihin pääsi tutustumaan ja tutkimaan vierailemalla niitä säilyttävässä arkistossa, kuten Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA Mikkelissä, jonka kokoelmiin on talletettu Anna-Liisa Puontin Inkeroisten ja Anjalan tehtailta kokoamat kansanperinne- ja muistitietohaastattelut. Muistitiedon osalta SKS:n kokoelmat Helsingissä osoittautuivat pettymykseksi, koska kansanperinteeseen ja folkloristiikkaan suuntautunut arkiston rakentaminen on aiheuttanut sen, että tietyn paikkakunnan muistitietojen taikka hakusanojen hakeminen onnistui huonosti. SKS:n aineisto kun on jäsentynyt tehtyjen kyselyiden teemojen mukaan. SKS:n kansanperinnearkistosta kuitenkin yritin kirkkomatka- ja luonnonilmiökortistojen kautta löytää mainintoja tulvasta, siinä kutenkin onnistumatta.
Arkistomateriaalissa perinteisintä muotoa edustivat kuntien arkistot, jotka ovat kuntaliitosten myötä päätyneet Kouvolan ja Kotkan kaupunginarkistoihin. Arkistoluetteloitakaan ei ollut sähköisesti saatavilla, joten näiden arkistojen kohdalla täytyi vain lähteä päiväksi arkistoon istumaan. Läpikäynti aloitettiin ensin pyytämällä arkistoluettelo nähtäville ja sen jälkeen piti tilata luettelon pohjalta potentiaalisilta vaikuttavia koteloita ja sidoksia ylös tutkijasaliin. Tässä 1800-luvun kunnallishallinnon ja yleisen byrokratian tietäminen auttoi, sillä pöytäkirjoista löytyi kunnanelinten käsittelemät asiat ja tehdyt päätökset. Laajemmin ja enemmän aineistoa löytyi kuitenkin esimerkiksi saapuneiden kirjeiden sidotuista niteistä, kuten kirjeitä kuvernööriltä tai naapurikunnilta sekä kylien ja kuntalaisten valituksia kunnanjohdolle.
Kuva: Pasi Pykälistö.
Kuntien ohella tulvaa käsiteltiin vahingonkorvausten kautta myös käräjillä. 1800-luvun tuomiokirja-aineistoa ei vielä ole digitoitu sähköiseen muotoon, joten siihen tutustuminen täytyi hoitaa vierailulla Mikkelin maakunta-arkistoon, mihin Viipurin läänin ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokirjat ja kirkonkirjat on koottu. Tulva-asiassa etenkin Valkealan käräjät muodostuivat herkulliseksi aineistoksi valitus- ja lausuntokirjeineen. Tulvakäräjien jäljille olin päässyt Valkealan kunnan pöytäkirjojen kautta, missä tulvakäräjiä oli puitu kunnantuvassa.
Erikoisempia aineistoja olivat erilaiset tilastot ja hydrologiset kartat. Näitä on julkaistu tulvavuosien jälkeen vuoden 1910 Suomen kartastossa sekä Hydrografisen toimiston (nyk. SYKE) julkaisemassa tutkimusjulkaisussa Kymijoesta ja Päijänteestä molempien syvyysmittausten ja tarkkavaa’ituksen valmistuttua vuoteen 1910 mennessä.
HY, Kumpulan kirjasto: Blomqvist, Edvard – Kymmene älf och dess vattensystem, 1911.
Kuva: Pasi Pykälistö.
Historian perinteisten aineistojen kannalta eksoottisimpia olivat maastossa tehdyt tulvaviivojen etsinnät, missä pääsi jo lähemmäksi arkeologien työsarkaa. Haastavimmaksi löytää ja saavuttaa osoittautui Voikkaan Virtakiven valapaton viiva, joka on nykyisin Kouvolan kaupungin venelaiturien alueella. Onneksi kaupungintalon päivystävä sihteeri suostui lainaamaan laiturin portin avaimen kovin epäileväisestä ilmeestään huolimatta, niin parhaiten säilynyt viiva pääsi osaksi gradun kuvaliitteitä. Voikkaan viiva on parhaiten säilyneitä valapaton viivoja Suomessa, koska sitä on maalattu aina uudestaan silloin tällöin näkyville kallioseinään. Kts. kuva tämä artikkelin alussa.
Gradunteon nautinnollisinta osaa itselleni oli juuri erilaisten lähteiden metsästäminen ja jäljittäminen erilaisten aineistojen kautta. Ympäristöhistoriassa on tyypillistä, että ihmisen ja luonnon suhteesta kertovat dokumentit ja jäljet ovat hajaantuneet muun ihmisten tuottamien asiakirjojen ja aineistojen joukkoon. Ympäristöä onkin alettu mieltää omana selkeästi erottuvana todellisuuden ja inhimillisen toiminnan osa-alueenaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinaisesti vasta 1950-luvulta alkaen. Tuolloin voimakas teollistuminen ja sitä seurannut saastuminen yhdessä urbanisoitumisen kanssa loi yhteiskunnallisen tilanteen, josta ympäristöliike sai alkunsa.
