Kypsä arvioi: Pikku naisia

Marchin perhe, tuo valintojensa vuoksi köyhtynyt maalaisaateli. HUOM! Sisältää juonipaljastuksia.

Joulukuussa 2019 sai ensi-iltansa myös seitsemäs elokuvasovitus tyttökirjallisuuden klassikosta Louisa M. Alcottin Pikku naisista (Little Women, 1868). Greta Gerwigin ohjaus keskittyy me too-aikakauden hengessä seuraamaan tapahtumia etenkin Jon näkökulmasta yhdistäen Jon tarinaan Louisa M. Alcottin elämänkerrallista aineistoa. Adaptaatiossa Jo kirjoittaa kirjaa, joka lopulta paljastuu teokseksi nimeltä Pikku naisia, millä elokuva viittaa alkuperäiskirjaansa ja juonessa jätetään auki se, että mitä tapahtui todella ja mikä on vain Jon kirjoittamaa kustantajan toiveesta yleisö miellyttääkseen. Minulle tämä tyttökirjallisuuden klassikko oli hämärästi tuttu ennestään.

Kirjan ja elokuvan suosion takana on ilmiselvästi ollut tarinan poikkeava perhe, jossa miesten puuttuessa isän ollessa pappina Yhdysvaltain sisällissodassa ja veljien puuttuessa perhekunta on kokonaan naisten, äidin ja neljän tyttären muodostama yhteisö. Tämä mahdollistaa naishahmojen suuremman aktiivisen roolin tarinassa muuhun aikakauden kirjallisuuteen verrattuna. Lisäksi jokainen naishahmoista on erottautuva oma persoonallisuutensa ja tarina on näiltä osin saanut vaikutteita Jane Austenilta. Usein onkin tulkittu, että Marchin tyttäret ovat oikeastaan naiseuden eri aspekteja, joissa yksi henkilöhahmo on hajotettu neljäksi erilaiseksi karikatyyriksi. Vanhin sisarista Meg edustaa perinteisten odotusten mukaista naisen roolia, missä hän avioituu rakkaudesta köyhän kotiopettajan kanssa ja perustaa perheen nopeasti. Jo puolestaa on poikatyttö, joka on kasvanut etenkin isän poissa ollessa perheen aktiivisen ja räväkän jäsenen rooliin, mikä saattaa hänet törmäyskurssille monien muiden kanssa. Jo myös toimii elokuvassa tarinan keskushenkilönä, joka on eniten modernin ajan naiseuden edustaja, itsenäinen kirjailija, joka ansaitsee rahansa itse ja rikkoo perinteisen yhteiskunnan roolimalleja. Hiljainen ja herkkä Beth on selkeästi pyhimysmäinen madonna-ihanteesta nouseva enkelinkaltaisen naiseuden arkkityyppi, mitä hänen musikaalisuutensa ja kuolemansa kulkutautiin edustaa. Nuorin tytär Amy on puolestaan prinsessa-tyypin edustaja, joka haaveilee kuvataitelijan urasta ja pääsee täti Marchin mukana hienostopiireihin päätyen lopulta naapurintilan perijän kanssa naimisiin.

Pikku naisten juliste. Lähde: Wikimedia.

Kirjan neljän sisaren kautta Alcott tuo esiin naisen erilaisia rooleja Austenin tyyliin, millaisia erilaisia ratkaisuja elämällään kukin hahmoista tekee ja millaisia seurauksia niillä on. 1860-luvulla kirjoitettu kirja ei kuitenkaan ole aivan radikaali, vaan viktoriaanisen porvariston ihanteiden mukaisesti saattaa tarinan loppuun mennessä kaikki sisaret (paitsi Bethin jonka roolina on maailmalle liian viattomana kuolla tuberkuloosiin) soveliaasti naimisiin kullekin sopivan (paitsi rahaa ajattelevan Marchin tädin mielestä) miehen kanssa. Samalla kirjassa ja elokuvassa tuodaan esiin näiden valintojen seuraamukset, rakkaudesta nainut Meg kärsii köyhyydestä kotiopettajan vaimona, itsenäisen uran valinnut Jo valittaa yksinäisyyttään ja rikasta mukavuusavioliittoa suunnitellut Amy päätyy pikahäihin lapsuuden leikkitoverin kanssa.

Elokuvassa korostui ainakin minulle Marchin perheen sosiaalinen asema paikallisessa yhteisössä ja etenkin pappisperheen arvoille sopivan hyväntekeväisyyden kautta rakentuva paikallinen sosiaalinen hierarkia. Marchn tädin kommenteista ja elämäntyylistä käy ilmi, että Marchit ovat paikallista anglosaksista uudisasukkaista polveutuvaa maanomistajaluokkaa, jota vastaisi Englannissa termi landed gentry. Pappisisä on nainut rakkaudesta ja perhe elää isän perintöosana tulleen maaomaisuuden tuotoilla (jota ei kyllä mitenkään erityisesti tuoda esiin). Vanhaksi piiaksi jäänyt pihi täti puolestaan nauttii oman perintöosansa tuotoista eläen varakkaampaa elämää kuin hyväntekeväisyyteen rahoja käyttävät pappis-Marchit. Elokuva tuokin esiin jännitettä Marchien sosiaalisen aseman tuomien mahdollisuuksien ja elämäntapojen, mutta hyväntekeväisyyteen käyttävien perheen varojen synnyttämän suhteellisen köyhyyden välillä. Tästä malliesimerkkejä on mm. joulukohtaus, jossa Marchit lahjoittavat jouluateriansa torpparimökin köyhälle saksalaisperheelle, jolloin naapurin Marcheja rikkaampi mutta samaan säätyyn kuuluvat Laurencet lahjoittavat puolestaan ruokaa omasta keittiöstään Marcheille. Kirja onnistuu näin rakentamaan asetelman, jossa naisten pyörittämä kotitalous lahjoittaa jouluruokansa naisille sopivan hyväntekeväisyyden hengessä köyhille ja päätyy itse naapurin miehisen talouden (Laurencen talossa asuvat vanhaherra Laurence, perijä Theodore ja kotiopettaja John Brooke) tuen kohteiksi, mikä uusintaa viktoriaanisen aikakauden käsitystä miesten ja naisten yhteiskunnallisten sfäärien välisestä suhteesta. Yläluokan naisille on soveliasta tukea alempien luokkien köyhiä, etenkin naisia ja lapsia (saksalaisten mökin miehiä ei näytetä kertaakaan elokuvassa), ja heidän puolestaan ollessa yläluokan miesten tuen ja elatuksen saajia.

Hyväntekeväisyys näyttäytyy uskonnolliselle perheelle sopivana puuhana, vaikka amerikkalaisen filantropian hengessä hyväntekeväisyys on luonteeltaan sporadista ja rakentuu sen ajattelumallin varaan, että köyhyys on köyhistä itsestään johtuva asia, jota ylempien ja siunatumpien luokkien tehtävä on auttaa ja tukea. Missään välissä tarinassa ei käydä läpi, miten saksalaisperhe päätyi torpparinmökkiin ja Marchit (edes edistyksellinen Jo) eivät kertaakaan kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa toisten rooli olla köyhinä ja parempiensa autettavina. Filantropian hengessä ylhäisö lahjoittaa avustuksia köyhille kokeakseen moraalista ja hengellistä paremmuutta, sen sijaan että maanvuokraajien oloja yritettäisiin parantaa esim. sallimalla heidän lunastaa maapalstansa omiksensa. Tässä seikassa tulee hyvin esiin kirjan kirjoittamisajankohdan ajankuva, jossa hyväntekeväisyys ja filantropia olivat vielä luonteeltaan passiivisia. Köyhäinavun ja alempien luokkien asemaan liittyvät kysymykset yhteiskunnallistettiin ja politisoitiin vasta myöhemmin 1800-luvun lopulla sosialismin ja demokraattisen liikkeen myötä.

Lisäksi Yhdysvalloissa elää vanha luokkajakoinen ajattelumaailma edelleen vahvana, johon on yhdistetty kalvinistien ja kveekarien predestinaatio-opeista ammentava amerikkalainen myytti jokaisesta oman onnensa seppänä ja Yhdysvalloista mahdollisuuksien maana. Marchit näyttäytyvät tiedostamattomasti tekopyhinä ihmisinä, jotka harjoittavat hyväntekeväisyyttä, mutteivat pohdi naapurimökin köyhien köyhyyden syitä varsinaisesti. Elokuvan loppua kohden naisen keinona nousta ylöspäin yhteiskunnassa ja koota omaisuutta näyttäytyvät täti Marchien sanojen mukaisesti rahan periminen (Jo perii täti Marchin) taikka rahan naiminen (Amy nai perijä Theodore Laurencen). Rakkaudesta köyhän miehen vaimoksi lähtenyt Meg saa osakseen ympäröivän säätyläisyhteisön naisten enemmän tai vähemmän piiloteltua sääliä, mikä nakertaa hänen avioliittoaan sisältä päin. Jon romaanista saamat rahat jäävät sivuosaan, mutta elokuvassa nousee esiin alkava muutos, kun Jo tinkaa ja neuvottelee kustannussopimuksesta kustantajansa kanssa vaatien oman osuutensa voitoista. Elokuvan lopussa vihjataan aikojen muutoksesta ja naisten aktiivisemman yhteiskunnallisen roolin alkamisesta, mikä korostuu suhteessa Marchin perheen naisten kohtaloihin ja elämänpolkuihin.

Pikku naisia on naisten yhteiskunnallisten roolien kuvauksena klassikko ja elokuva pysyy hyvin uskollisena alkuperäiselle romaanille onnistuen samalla kommentoimaan nykyaikaa ja tapahtunut muutosta luoden kontrastin naisten rooleissa 1860-luvun ja nykyhetken välillä. Samalla kirjaa seuratessaan elokuva myös tahattomasti toistaa 1860-luvun amerikkalaisen maanomistajaluokan ajatusmaailmaa tuoden esiin myös Yhdysvaltain yhteiskunnan luutuneita sosiaalisia ajattelumalleja. Elokuvaa voi suositella kaikille, sillä kirjaa lukematonkin pääsee hyvin juonesta kärryille ja elokuva on jo saanut monia palkintoehdokkuuksia mm. puvustuksestaan.

KyOn inspehtorit VI: Jaakko Mukula 1969-1979

Inspehtori Niinivaaran erottua keskellä hullua vuotta 1968, valitsi osakunta uudeksi inspehtorikseen Iitistä kotoisin olevan kasvibiologian ja -patologian professorin Jaakko Mukulan. Vuodesta 1970 lähtien Mukula toimi Maatalouden tutkimuskeskuksen kasvinviljelyosaston johtajana. Tieteellisessä tutkimuksessaan Mukula erikoistui viljelyskasvien, kasvitautien ja rikkaruohojen tutkimukseen. Rauhallisen Mukulan johdolla KyO koki historiansa synkimmän vaiheen osakuntien pimeällä vuosikymmenellä.

Valta keskittyi ylioppilaskunnassa vasemmistolaistuneiden ainejärjestöjen ja poliittisten seurojen käsiin, jolloin kiistat Uuden ylioppilastalon tiloista alkoivat. 1970-luvun ensimmäisinä vuosina HYY korotti Uuden huoneistosta perittävät vuokrat moninkertaisiksi pyrkimyksenä savustaa osakunnat ulos talosta. Samaan aikaan yliopisto oli lopettanut osakuntien jäsenmaksujen kantamisen ylioppilaskunnan jäsenmaksujen ohessa ja OYV oli joutunut ottamaan asian hoitaakseen. Kasvavien vuokrakulujen edessä KyO päätyi muuttamaan sisarosakuntien KO:n ja WiO:n perässä Liisankadulta hankittuun huoneistoon vuonna 1972. KyO tyhjensi stipendirahastonsa ja keräsi lisäksi maakunnan kunnilta varoja lunastaakseen kolmanneksen huoneiston osakkeista itselleen. Muuton keskellä osakunnan hallinto ja toiminta olivat halvaantuneina, kun kuraattorin virka oli täyttämättä, taloudenhoitajaksi ei kukaan hakenut ja monia tehtäviä jouduttiin jättämään täyttämättä ja toimintaa alasajamaan. KyOssakin käytiin alkuaikoina poliittista kamppailua osakunnan sijoittumisesta vasemmisto-oikeisto akselilla, mutta KyO onnistui pysymään vapaana kommunistien ns. junttataktiikasta. Seurauksena tästä KyOllakin oli leimaaminen ylioppilaskunnan piirissä oikeistolaiseksi ja vanhoilliseksi järjestöksi.

Osakuntatoiminta sinnitteli säästöliekillä poliittisten vuosien aikana ja vuosijuhlatkin hiipuivat muiden akateemisten perinteiden mukana. Kotiseutututkimus kuitenkin jatkui läpi 1970-luvun osakunnan humanistien ja valtiotieteilijöiden voimin, samalla kun huoneiston jakaminen Karjalaisen ja Wiipurilaisen Osakunnan kanssa tiivisti KyOn välejä näihin kahteen osakuntaan. Huoneiston myötä perustettiin vuonna 1973 yhteistyöelimeksi Liisankadun Osakunnat, joka nykyisin kantaa nimeä Domus Gaudiumin Osakunnat (DGO) ja jonka hallituksena toimii huoneistotoimikunta (HTK). Mukulan kauden lopulla poliittinen virtaus ylioppilasliikkeessä alkoi hiipua vuoden 1968 sukupolven väistyessä yliopistomaailmasta ja uusien opiskelijapolvien suhtautuessa politiikkaan passiivisemmin, arvostaen yhdessäoloa politikointia enemmän. Osakunnan lähestyvät 50-vuotisjuhlat saivat aikaan toiminnan elpymistä monella saralla ja mm. vuonna 1977 itsenäisyyspäivän kulkueessa kärventynyt osakunnan lippu kyettiin Lohien tuella korvaamaan uudella.

Inspehtori Mukulan valokuvapotretti DGO:n salin seinällä.

10 askelta vuosijuhliin

KyOn vuosijuhlat vuosijuhlamestarin näkökulmasta

Korp! Fraternitas Tartuensiksen edustajat yhdessä heidän värejään kantavien kyolaisten kanssa.
Kuva: Jalmari Salovirta.

Kymenlaakson Osakunnan 87. vuosijuhlia vietettiin 22.2.2020 Domus Gaudiumin kellarissa sijaitsevassa ravintola Metropolissa. Vuosijuhlamestarina juhlan valmistelut kuuluivat minulle syyskuun osakunnan kokouksesta alkaen. Toista kertaa vuosijuhlamestarina toimiessa saattoi juhlien järjestämisen ohella keksiä myös pieniä uudistuksia juhliin. Esimerkiksi usein käytetty lohi vaihtui maakuntalintu punatulkkuun juhlien graafisessa ilmeessä sekä teetätin KyOn väreillä ja vaakunalla varustetun tabardin vuosijuhlamestarin (Master of Ceremonies) käyttöön.

Vuosijuhlamestarin tabardi. Kuva: Jalmari Salovirta.

Alkuun Kypsän päätoimittajien pyyntö kirjoittaa vuosijuhlista järjestäjän näkökulmasta aiheutti ongelmia, mutta vuosijuhlamestarin kokemukset vuosijuhlista kuitenkin tiivistyivät lopulta seuraavaan kymmenen kohdan listaan:

1. Juhlapaikka: Mitä lähempänä osakuntaa juhlapaikka on, sen parempi. Tänä vuonna päätin minimoida matkaamisen kaupungilla cocktailien ja pöytäosuuden välillä, joten juhlapaikaksi valikoitui viereisessä kellarissa sijaitseva ravintola Metropol. Sijainti osakunnan naapurissa mahdollisti DGO:n naulakon käyttämisen ja cocktailien pitämisen DGO:n salissa, mistä oli vain lyhyt kävely käytävää pitkin ravintolaan. Vuosijuhlaillan kauhun hetket koettiin, kun ravintolaan vievää ovea ei ensin saatu auki, mutta onneksi yhdessä henkilökunnan kanssa hoksasimme, että väliovi avautuu heilauttamalla ravintolan sähkölätkää lukijaan.
Minkä juhlatila näyttävyydessä ja pompöösiydessä menetti, sen se myrskyävänä iltana voitti sijainnillaan. Vaakasuoraan lentävän sateen piestessä kattoikkunaa juhlakansa saattoi nauttia kuivasta siirtymisestä ravintolaan. Toinen jännitteen täyteinen momentti koitti lippujen saapuessa, kun lavaksi suunnitellun alueen katto osoittautui liian matalaksi lippujen saamiselle lipunjalkaan. Ongelma onneksi ratkesi siirtämällä lipunjalka lasikaton alle. Seuraavien Metropolissa pidettävien juhlien kohdalla tiedetään jo ennakkoon, miten lava ja pöydät kannattaa tilaan sijoitella. Sijainti osakuntatilojen vieressä mahdollisti myös tiettävästi ensi kertaa KyOn vuosijuhlissa Ostrobotnialta ja promootiotanssiaisista tutun Maccaroni-kulkueen ravintolasalista takaisin osakunnalle laulunjohtajan johdolla.

Maccaroni-kulkue takaisin DGO:lle laulunjohtajan johdolla. Kuva: Jalmari Salovirta.

2. Menu: Juhlissa olennaista on hyvä ruoka, jossa joudutaan myös huomioimaan mahdolliset allergiat ja ruokavaliot. Nykyaikana hyvä ravintola, kuten Metropol, huomioi vegaanit ja alkoholittomat menun suunnittelussa, ettei tarjolla ole pelkkää sorbettia ja hanavettä. KyOlle tuttuun tapaan lihavaihtoehtona oli lohta lisukkeiden kera, muuten alkuruoka oli yhteinen ja jälkiruuassa eroja oli vain vegaaniuden suhteen.

3. Vuosijuhlapuhuja: KyOssa perinteisiin kuuluu kutsua ulkopuolinen ansioitunut kymenlaaksolainen tai KyOn entinen jäsen pitämään vuosijuhlapuhe juhlakansalle. Osa puhujista puhuu omalta alaltaan akateemiselle nuorisolle, osa puhuu maakunnasta ja osa omasta osakunta-ajastaan. Ensimmäisen vuosijuhlapuhujan jouduttua peruuttamaan osallistumisensa vuosijuhlamestari vietti hermostuneen viikon uuden vuosijuhlapuhujan metsästyksen merkeissä. Onneksi tähän(kin) ongelmaan löytyi nopsasti ratkaisu osakunnan seniorien parista, jotka osasivat heti suositella hyviä ehdokkaita puhujaksi. Näistä puhujaksi suostui mielihyvin KyOn seniori, FM & MuM ja palkittu tuottaja Maiju Talvisto.

4. Esiintyjä: Vuosijuhlissa on hyvä olla puheiden ohella muutakin ohjelmaa, yleensä musiikillinen ohjelma on haluttu. Totuttuun tapaan illan musiikillisesta annista vastasi KyOn(kin) oman kuoron WiOLin kvartetti. Vuosijuhlamestarin työnä oli informoida kuoroa esityksen ajasta ja paikasta sekä toivoa laulujen yleistä teemaa. Tänä vuonna kvartetilta toivottiin iloisia ja rempseitä lauluja sekä kiellettiin ehdottomasti WiOn juhlilla niin usein sulostuttava itsemurhaveisu Imatrankoskeen hyppäämisestä, mikä latistaa kummasti juhlatunnelmaa.

WiOLin kvartetti esiintyy. Kuva: Jalmari Salovirta.

5. Tanssit: Vuosijuhliin kuuluu akateemisen juhlakulttuurin osana juhlatanssit, jotka periytyvät 1800-luvun yliopistomaailmasta ja Pietarin keisarihovista. Osa niistä on tuttuja myös vanhojentansseista. Ravintolan läheisen sijainnin myötä tanssimiseen jäi aikaisempaa enemmän aikaa, minkä hyödynsin tuomalla tanssilistaan viime vuosina vähälle tanssimiselle jääneen Pas de Quatren, jonka sävelmään on sanoitettu juomalaulu Ravintolasta astuin vasta…. Tansseja aina harjoitellaan vuosijuhlaviikolla ennen itse juhlia ja vuosijuhlamestarin puuhaa on löytää osaava opettaja vetämään harjoitukset juhlakansalle ja muillekin kiinnostuneille. Tälläkin kertaa apu tanssimestariin löytyi osakunnan kokeneiden seniorien taholta. Ravintolassa tanssien aikana paljastui tilan äänentoiston riittämättömyys tanssimusiikin toistamiseen. Seuraavia vuosijuhlia varten suosittelen, että osakunnalle hommataan helposti kuljetettavia äänentoistolaitteita, esim. Bluetooth-kajareita. Tänä vuonna varauduttiin nettiyhteyden ongelmaan ottamalla tanssimusiikki yhdessä Kronikan kanssa offline-tilassa toistettavaksi, mutta silti äänentoisto pääsi yllättämään.

6. Ulkomaalaisten vieraiden majoitus: Vuosijuhliin saapuu useimmiten aina edustajia ystävyysjärjestöistä. Näiden delegaattien majoitus on hoidettu kyolaisten kämppiin vastavuoroisuudessa Tartossa, Uppsalassa ja Lundissa kyolaisille tarjottavaan ilmaismajoitukseen ystävyysjärjestöjen jäsenten nurkissa. Ihmisten erilaiset aikataulut ja elämäntilanteet sekä myrskyn myöhästyttämä lauttaliikenne aiheuttivat tällä ylimääräisiä yllätyksiä majoituskysymyksessä, etenkin ulkoasiainsihteerin ja vuosijuhlamestarin ollessa yksi ja sama henkilö. Mutta onnellisesti kaikille vieraille löytyi majapaikka vuosijuhliin mennessä.

Korp! Sororitas Estoniaen edustajat yhdessä heidän värejään kantavien kyolaisten kanssa.
Kuva: Jalmari Salovirta.

7. Puheidenpitäjät: Vuosijuhlassa pidetään useampikin puhe kuraattorin, emännän ja inspehtorin toimesta sekä puheen rakkaudelle pitää siihen halukas osakuntalainen. Puheenpitäjien ohjeistaminen, aikatauluttaminen sekä tsemppaaminen on vuosijuhlamestarin puuhaa. Vuosijuhlamestari pystyy hyvin myös hoitamaan juhlan aikataulua ja luomaan joustoa tai kiriä tarpeen mukaan spiikkaamalla ohjelmanumerot kunkin vuorollaan. Näin vuosijuhlamestari määrittää illan kulun. Vapaan sanan vähäinen käyttö viime vuosien vuosijuhlissa antaa syytä pohtia koko ohjelmanumeron poistamista taikka muuttamista toisenlaiseksi.

Teol. yo. Roni Vatto pitämässä puhetta rakkaudelle. Kuva: Jalmari Salovirta.

8.Kunniamerkit ja stipendit: Vuosijuhlissa jaetaan vuosittain osakunnan myöntämät kunnianosoitukset sekä stipendit, joiden osalta päävastuu on osakunnan kuraattorilla ja rahastojen asiamiehellä vuosijuhlamestarin sijaan. Vuosijuhlamestarin duunina on varmistella, että kaikki elimet ovat ajoissa kokoustaneet ja valinneet saajat sekä stipendeistä on tehty saatekirjeet kirjekuoriin oikeille ihmisille ennen vuosijuhlaa. Kunnianosoituksissa vuosijuhlamestari varmistaa, että taloudenhoitajalla on oikea määrä nauhoja ja merkkejä nauhoissa valmiudessa sekä mukana juhlapaikalla. Kuraattoria juhlamestari puolestaan muistuttelee ennen vuosijuhlaa tuoppien kaiverruttamisesta.

Komea joukko osakuntalaisia stipendinsaajia. Kuva: Jalmari Salovirta.

9. Tiedotus ennen ja jälkeen: Vuosijuhlamestari suunnittelee yhdessä vuosijuhlatoimikunnan kanssa juhlien tiedotusta ja mainontaa ennen juhlia. Rummutusta vuosijuhlista aloitetaan jo syyskuussa, jolloin vuosijuhlan ajankohta ratkeaa ja tiedotus kiihtyy joululoman jälkeen ilmoittautumisen avautuessa joulukuussa. Tänä vuonna vuosijuhlat olivat viikkoa aikaisemmin kuin yleensä, koska KyO väisti Karjalaisen Osakunnan 115. vuosijuhlia. Samalla syntyi mahdollisuus käydä kaikki DGO:n vuosijuhlat läpi peräkkäisinä viikonloppuina. Ilmoittautumisissa koettiin jälleen ilmoittautumisajan päättyessä loppurynnistys, joka nosti osallistujamäärän jopa yli ennakoidusta noin 60 hengestä. Vuosijuhlien jälkeen maakunnan mediaan lähetetään tiedote vuosijuhlilla palkituista, mikä vuosittain vaihtelevasti kiinnostaa maakunnan mediaa.

10. Yllättävien tilanteiden hoitaminen: Vuosijuhlamestarin virkaan kuuluu myös vuosijuhlien osalta tulevien yllätysten ratkaiseminen yhdessä vuosijuhlatoimikunnan kanssa. Tänä vuonna yllätyksiä aiheutti mm. KyOn vaakunalla varustettujen taskumattien saapumisen viivästyminen vuosijuhlaviikolta maaliskuulle, emeritainspehtorin muotokuvan paljastamisen aiheuttamat sumplimiset cocktail-tilaisuuden aikataulun osalta sekä lisäpaikkojen järjestäminen juhlan puolivälissä lisävieraille. Yllättävissä tilanteissa korostuu se, että vuosijuhlamestarilla on apunaan vuosijuhlatoimikunta. Heille voi delegoida nakkeja, kuten osakuntatilojen avaaminen ja sulkeminen, pöytäkoristeiden ja lärpäkkeiden laatiminen taikka illan laulujen suunnittelu ja vetäminen.

Airuet Venla Forsell ja Juho Norema paljastavat emeritainspehtori Ritva Serimaan muotokuvan vuosijuhlien cocktail-tilaisuudessa. Kuva: Jalmari Salovirta.

Kypsä arvioi: Cats-elokuvamusikaali

Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaali Cats on yksi maailman tunnetuimpia musikaaleja. Jotain kyseisen esityksen suosiosta kertonee sekin, että yksi sen lauluista on päätynyt uudelleen sanoitettuna jopa KyOn laulukirjaan asti (Minnet – alkuperäisversio musikaalin Grizabellan laulu Memory). Musikaalista on aikoinaan filmatisoitu video- ja elokuvaversiot 1980- ja 1990-luvuilla, mutta loppuvuodesta 2019 ensi-iltansa saanut Tom Hooperin ja Lee Hallin elokuva oli ensimmäinen nimenomaan elokuvaformaattiin sovitettu tulkinta musikaalista. Elokuva sai jo ennen ensi-iltaa osakseen paljon kritiikkiä ja kommentointia mm. antropomorfisten kissojen luomisessa käytetyn tietokonetekniikan vuoksi.

Cats perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan The Old Possum’s Book of Practical Cats (1939), joka on pieni kokoelma runoja erilaisista kissoista. Suurin osa runoista on päätynyt musikaaliin lauluina, mutta juonta runokokoelmassa ei ole. Lloyd Webber kehitti juonen runojen ympärille kirjoittaessaan ja säveltäessään menestysmusikaalinsa. Näin ollen elokuvakaan ei noudata länsimaisen elokuvan yleistä kaavaa, vaan on enemmän kokoelma musiikkinumeroita. Joten ensimmäiseksi Catsia katsottaessa on syytä muistaa, ettei kyse ole elokuvasta elokuvaformaattina, vaan musikaalista, joka on sovitettu elokuvan muotoon. Webberin muiden musikaalien tavoin Cats lainaa vahvasti materiaalia kristillisestä teologiasta ja tematiikasta.

”Nyt Cats on niin musikaalina kuin elokuvanakin puhdasta fantasiaa, jonka vetovoiman yhtenä salaisuutena on ihmismäisten kissojen ja kissamaisten ihmisten välinen kontrasti ja sulautuminen.”

Koko juonikuvion ytimessä on vanha kissojen johtaja Old Deuteronomy (suom. Viides Mooseksen kirja), pappilan kissa, jolla on valta nimetä yksi Jellicle-kissoista nousemaan Heavyside Layeriin ja syntymään uudestaan (viittaus kissojen myyttiseen 9 elämään). Kissat kilpailevat uudestisyntymästä esittäytymällä ja perustelemalla, miksi juuri heidät itsensä tulisi valita laulun muodossa. Jännite syntyy pahuutta edustavan Macavity (viittaus Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoiden professori Moriartyyn) kissan kaapatessa muut kilpailijat pyrkiessään pakottamaan Old Deuteronomyn valitsemaan hänet.

Catsin juliste. Lähde: Wikimedia.

Termi ”deuteronomy” suomentuu kreikasta toiseksi laiksi, mikä johtuu siitä, että Viides Mooseksen kirja kertaa aiemmin annetut kymmenen käskyä ja lisäksi tarkentaa niitä erilaisilla ohjeilla. Musikaalissa Old Deuteronomylla on valta muuttaa elämän ja kuoleman välistä lakia valitsemalla yksi kissoista uudestisyntymään. Mikäli Viidennen Mooseksen kirjan sisältöä ei oteta mukaan tulkintaan, nimen Toinen Laki yhdessä uudestisyntymän kanssa voi katsoa viittaavan Kristukseen ja Uuden Testamentin sanomaan. Tämä toisena lakina kumoaa vanhan Mooseksen lain sekä murtaa synnin ja kuoleman ketjun antamalla uudestisyntymän ja anteeksiannon syntisille. Näitä elokuvassa edustaa loistonsa menettänyt ja Macavityn pahoille teille houkuttelema glamourkissa Grizabella.

Paljon kritiikkiä ja haukkumista aiheuttanut tietokoneanimointi, jossa karvapeite levitettiin ihmisnäyttelijöiden vartaloihin, ei ainakaan omaa elokuvakokemustani häirinnyt. Paikka paikoin toki huomasi animoinnin kömmähdyksiä, kuten leijailevan rannekellon. Kritisointia saanut ratkaisu varustaa osa kissoista isoilla turkistakeilla (esim. Judi Denchin esittämä Old Deuteronomy) ei ollut minusta häiritsevä, vaan linjassa elokuvan kaksinaisen tulkinnan kanssa. Toisaalta tarinan sisällä kaikki henkilöt ovat kissoja, mutta tarinan ulkopuolella näyttämöllä ja valkokankaalla kissoja esittävät ihmisnäyttelijät. Musikaalin nauttiman suuren suosion myötä fanit ovat tottuneet näkemään Catsin kissoiksi puettujen ihmisnäyttelijöiden esityksenä. Mielenkiintoista olisi nähdä joskus tulevaisuudessa, millaisen reaktion ja vastaanoton saisi täysi animaatio, jossa Catsin kissat olisi tehty kissoiksi häivyttäen kaikki inhimillisyys hahmoista. Nyt Cats on niin musikaalina kuin elokuvanakin puhdasta fantasiaa, jonka vetovoiman yhtenä salaisuutena on ihmismäisten kissojen ja kissamaisten ihmisten välinen kontrasti ja sulautuminen.

Tietokoneanimaation ansiosta elokuva kykeni vanhaa musikaalia paremmin mm. luomaan kissoille liikkuvat korvat ja hännät, joiden myötä kissojen persoonallisuus, mielentilat ja kissamaisuus nousivat uudelle tasolle. Amerikassa elokuva on saanut myös osakseen valitusta kissojen liian seksuaalissävytteisestä liikehdinnästä. Toki kyseessä on baletin, nykytanssin ja akrobatian liikkeitä yhdistelevä musikaali, joten kehollisuus on vahvasti läsnä, muttei sen enempää kuin baletissakaan. Kritiikki kertoo ehkä enemmän Yhdysvaltain uusviktoriaanisesta hengestä kuin elokuvan todellisuudesta. Cats-musikaalin tärkeänä osana ovat olleet erilaiset tanssiliikkeet ja hyvin monimutkainen koreografia, joka rinnastaa Catsin moniin baletteihin. Kukin kissa tanssii oman koreografiansa mukaista tanssia ja eri tyyliset tanssit ovat laulujen mukana luomassa kunkin kissan esittelyä Victorialle, Old Deuteronomylle ja yleisölle. Alkuperäisessä musikaalissa osa kissoista, kuten Mr. Mistoffelees ja Victoria, eivät itse puhu ollenkaan vaan heidän roolihahmonsa vain tanssivat omien laulujensa aikana muiden kissojen kuoron esittäessä heidän esittelynsä. Elokuvassa mykät roolit on muutettu puherooleiksi, mikä toimii minusta hyvin ja antaa mahdollisuuden syventää hahmoja.

Catsin elokuvaversiossa juonta on vahvistettu entisestään luomalla Victorian hahmosta tarinan keskushenkilö, jonka astumista Jellicle-kissojen pariin yleisö seuraa ja jonka noviisiuden kautta eri kissat esittäytyvät ja kommunikoivat. Olen samaa mieltä siitä, että elokuvan häiritseviä kohtia olivat Jenny Anydotsin kohdalla inhimillistetyt hiiret ja torakat, joista mm. torakoita kissat söivät elävältä. Tämä oli täysin ohjaajan ja käsikirjoittajan luoma uusi ratkaisu, joka toki muistutti kissojen petomaisesta puolesta, mutta synnytti häiritsevän riitasoinnun elokuvaan. Pettymys oli myös Grizabellan rooliin valittu Jennifer Hudson, jonka ääni ei yltänyt Memoryn esittämiseen vaaditulle tasolle (esim. 1980-luvun filmatisoidussa musikaalissa Memoryn laulaa Elaine Paige).

Catsia voi suositella etenkin niille, jotka tuntevat jo musikaalin. Musikaalia tuntemattomalle Cats toimii, jos katsoja pitää mielensä avoimena ja ymmärtää, että kyseessä on elokuvaksi sovitettu musikaali, ei juonen ja henkilöhahmojen ympärille rakentuva tyypillinen elokuva. Elokuvassa on monia hienoja musiikkinumeroita (esim. Macavityn laulu) ja myös visuaalisuudessaan se on värikylläinen silmäkarkki.

Ad fontes – Historiantutkimuksen monenlaiset lähdeaineistot

Graduntekoa vuosina 2016-2017

KyOn gradustipendinsaajalle kuuluu oman gradunsa esittely niin graduillassa kuin Kypsän sivuilla osakuntalaisille, näiden sivistämiseksi ja akateemisen elämän tuntemuksen kasvattamiseksi, sillä jokaisella meistä on vuorollaan edessä iso-G tai vastaava lopputyö. Graduni varsinaista sisältöä esittelin jo graduillassa syksyllä 2017 sekä aikoinaan Kypsässäkin, lisäksi gradu on nyt luettavissa myös KyOn kirjakokoelmassa. Näistä syistä päädyin kertomaan enemmän siitä, miten historian alan gradu syntyy ja kuinka erilaiset lähdeaineistot vaikuttavat ja ohjaavat historian tutkimusta.

Voikkaan Virtakiven valapaton viiva.
Voikkaan Virtakiven valapaton viivalla kesällä 2016. Kuva: Tapio Pykälistö.

Arkistolähteitä löytyy monenlaisia, ja onneksi nykypäivänä iso osa on digitoitu sähköiseen muotoon. Tämä mahdollistaa erilaiset haut ja ajot aineistossa, jolloin pystyy katsomaan mm. tiettyjen sanojen esiintyvyyden frekvenssejä sanomalehdissä. Toki 1890-luvun kontekstissa on muistettava tuolloisen sensuurin vaikutus siihen, mitä sai kirjoittaa ja painaa. Kaikesta ei painetuissa aineistoissa siis voinut puhua. Suuri hyöty ovat myös sähköisiin järjestelmiin siirretyt arkistoluettelot, sillä ilman niitä arkisto on käytännössä hyvin tuntematon. Uusi Finna-kanta pyrkii kokoamaan kaiken kulttuuriperintö- ja historiallisen aineiston Suomesta piiriinsä, jolloin tekstien, kuvien ja esineiden välinen institutionaalinen jaottelu madaltuu. Sähköisten arkistoluetteloiden avulla itsekin pääsin selville joistakin aineistoista, jotka tosin ovat vielä vain paperisessa muodossa. Näihin aineistoihin pääsi tutustumaan ja tutkimaan vierailemalla niitä säilyttävässä arkistossa, kuten Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA Mikkelissä, jonka kokoelmiin on talletettu Anna-Liisa Puontin Inkeroisten ja Anjalan tehtailta kokoamat kansanperinne- ja muistitietohaastattelut. Muistitiedon osalta SKS:n kokoelmat Helsingissä osoittautuivat pettymykseksi, koska kansanperinteeseen ja folkloristiikkaan suuntautunut arkiston rakentaminen on aiheuttanut sen, että tietyn paikkakunnan muistitietojen taikka hakusanojen hakeminen onnistui huonosti. SKS:n aineisto kun on jäsentynyt tehtyjen kyselyiden teemojen mukaan. SKS:n kansanperinnearkistosta kuitenkin yritin kirkkomatka- ja luonnonilmiökortistojen kautta löytää mainintoja tulvasta, siinä kutenkin onnistumatta.

Arkistomateriaalissa perinteisintä muotoa edustivat kuntien arkistot, jotka ovat kuntaliitosten myötä päätyneet Kouvolan ja Kotkan kaupunginarkistoihin. Arkistoluetteloitakaan ei ollut sähköisesti saatavilla, joten näiden arkistojen kohdalla täytyi vain lähteä päiväksi arkistoon istumaan. Läpikäynti aloitettiin ensin pyytämällä arkistoluettelo nähtäville ja sen jälkeen piti tilata luettelon pohjalta potentiaalisilta vaikuttavia koteloita ja sidoksia ylös tutkijasaliin. Tässä 1800-luvun kunnallishallinnon ja yleisen byrokratian tietäminen auttoi, sillä pöytäkirjoista löytyi kunnanelinten käsittelemät asiat ja tehdyt päätökset. Laajemmin ja enemmän aineistoa löytyi kuitenkin esimerkiksi saapuneiden kirjeiden sidotuista niteistä, kuten kirjeitä kuvernööriltä tai naapurikunnilta sekä kylien ja kuntalaisten valituksia kunnanjohdolle.

Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta.
Mikkelin maakunta-arkisto: Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta. Haastekirje tilanomistajille saapua käsittelemään korvausvaatimuksia tulvavahingoista.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Kuntien ohella tulvaa käsiteltiin vahingonkorvausten kautta myös käräjillä. 1800-luvun tuomiokirja-aineistoa ei vielä ole digitoitu sähköiseen muotoon, joten siihen tutustuminen täytyi hoitaa vierailulla Mikkelin maakunta-arkistoon, mihin Viipurin läänin ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokirjat ja kirkonkirjat on koottu. Tulva-asiassa etenkin Valkealan käräjät muodostuivat herkulliseksi aineistoksi valitus- ja lausuntokirjeineen. Tulvakäräjien jäljille olin päässyt Valkealan kunnan pöytäkirjojen kautta, missä tulvakäräjiä oli puitu kunnantuvassa.

Erikoisempia aineistoja olivat erilaiset tilastot ja hydrologiset kartat. Näitä on julkaistu tulvavuosien jälkeen vuoden 1910 Suomen kartastossa sekä Hydrografisen toimiston (nyk. SYKE) julkaisemassa tutkimusjulkaisussa Kymijoesta ja Päijänteestä molempien syvyysmittausten ja tarkkavaa’ituksen valmistuttua vuoteen 1910 mennessä.

Myllykosken ja Ummeljoen koskisosuuden syyvyysmittauskartta.
Myllykosken ja Ummeljoen koskiosuuden syvyysmittauskartta vv. 1904-1905 mittausretkeltä.
HY, Kumpulan kirjasto: Blomqvist, Edvard – Kymmene älf och dess vattensystem, 1911.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Historian perinteisten aineistojen kannalta eksoottisimpia olivat maastossa tehdyt tulvaviivojen etsinnät, missä pääsi jo lähemmäksi arkeologien työsarkaa. Haastavimmaksi löytää ja saavuttaa osoittautui Voikkaan Virtakiven valapaton viiva, joka on nykyisin Kouvolan kaupungin venelaiturien alueella. Onneksi kaupungintalon päivystävä sihteeri suostui lainaamaan laiturin portin avaimen kovin epäileväisestä ilmeestään huolimatta, niin parhaiten säilynyt viiva pääsi osaksi gradun kuvaliitteitä. Voikkaan viiva on parhaiten säilyneitä valapaton viivoja Suomessa, koska sitä on maalattu aina uudestaan silloin tällöin näkyville kallioseinään. Kts. kuva tämä artikkelin alussa.

Gradunteon nautinnollisinta osaa itselleni oli juuri erilaisten lähteiden metsästäminen ja jäljittäminen erilaisten aineistojen kautta. Ympäristöhistoriassa on tyypillistä, että ihmisen ja luonnon suhteesta kertovat dokumentit ja jäljet ovat hajaantuneet muun ihmisten tuottamien asiakirjojen ja aineistojen joukkoon. Ympäristöä onkin alettu mieltää omana selkeästi erottuvana todellisuuden ja inhimillisen toiminnan osa-alueenaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinaisesti vasta 1950-luvulta alkaen. Tuolloin voimakas teollistuminen ja sitä seurannut saastuminen yhdessä urbanisoitumisen kanssa loi yhteiskunnallisen tilanteen, josta ympäristöliike sai alkunsa.

Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva.
Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva ja Kymijoen pinta suhteessa v. 1899 tulvatasoon kesällä 2016. Kirjoittaja seisomassa viivan kohdalla, nykyinen joen pinta vasemmalla. Kuva: Heli Pykälistö.

KyOn inspehtorit V: Fritz ”Piki” Niinivaara 1963-1968

Aimo Halilan jälkeen Osakunta valitsi viidenneksi inspehtorikseen ensimmäisen lihateknologian professorin Fritz Niinivaaran, joka tunnettiin yleisesti lempinimellään Piki. Inkeroisissa vuonna 1919 syntynyt Niinivaara on jäänyt historiaan ennen kaikkea suomalaisen makkaranvalmistuksen pioneerina, jonka ansiosta Suomen kesässä voidaan nauttia niin HK-sinisestä, kabanosseista ja muista lihatuotteista.

Valmistuttuaan vuonna 1946 biokemialta Niinivaara toimi AIV-rehun keksijän ja nobelistin A. I. Virtasen tutkimusapulaisena. Kun Virtaselta tiedusteltiin vuonna 1947 sopivaa henkilöä Osuusteurastamojen tutkimuslaitoksen johtajan tehtävään, hän suositteli Niinivaaraa tähän työhön. Niinivaara teki merkittävimmän uransa makkaranvalmistuksen starter-kulttuurin kehittäjänä, jonka avulla erilaisten kestomakkaroiden ja lihatuotteiden kypsyttäminen bakteeripuhdasviljelmien avulla tuli mahdolliseksi teollisessa mittakaavassa. Osakunnan ohella Niinivaara oli merkittävässä roolissa nuoren elintarviketieteen oppiaineen opiskelijajärjestön Lipidin pitkäaikaisena kuraattorina.

Osakunnalla Niinivaaran inspehtorikausi osui osakunnan suuruuden vuosiin, jolloin KyOn jäsenmäärä kasvoi yli 1000 jäseneen. Samalla paineet osakuntien ja ylioppilaskunnan uudistamiseksi ja ristiriidat vanhojen perinteiden ja nousevan vasemmistolaisliikkeen alkoivat kasvaa. Vastauksena jäsenmäärän kasvuun ja uudistusvaatimuksiin KyOssa aloitettiin 1965 keskustelut osakunnan hallinnon ja sääntöjen uudistamiseksi. Uudistustyön lopputuloksena vuonna 1967 KyOn osakuntaneuvosto korvattiin hallituksella, emännän ja isännän automaatiojäsenyys poistettiin hallituksesta ja fuksit saivat äänioikeuden osakunnan kokouksissa.

Inspehtori Niinivaara kannusti osakuntaa laajentamaan ystävyysjärjestöjensä piiriä ja ajoi innokkaasti ystävyyssuhteiden solmimista johonkin unkarilaiseen opiskelijajärjestöön. Niinivaaran aikana KyOn ensimmäiset laulukirjat myös näkivät päivänvalon. 1960-luvulla osakunnat suunnittelivat oman ylioppilastalon rakentamista ja erilaiset asuntolaprojektit saivat alkunsa, joista suurimpana Vallila-projekti. KyO oli mukana alustavissa keskusteluissa, mutta varojen riittämättömyyden vuoksi KyO vetäytyi rakennushankkeista ja jäi näin vielä 50 vuodeksi vain Domus Academican 3 asuntolapaikan varaan.

Ylioppilasmaailman poliittiset paineet purkautuivat muun Euroopan mukana 1968 ”hulluna vuotena”, joka näki Vanhan valtauksen ja osakuntien aseman romahtamisen HYY:ssä. Reaktiona mullistuksiin ylioppilasmaailmassa osakunnat perustivat HYYn tilalle uuden Osakuntien Yhteisvaltuuskunnan yhteistoimintaelimekseen. Keskellä poliittista kuohuntaa inspehtori Niinivaara jätti eroanomuksensa inspehtorin virasta, minkä osakunta hyväksyi vuoden 1969 puolella uuden inspehtorin löydyttyä. Niinivaara keskittyi lihateknologian kehittämiseen elintarviketieteen alana sekä tieteenalan kansainvälisten konferenssien ja järjestöjen organisoimiseen.

Inspehtori Niinivaaran valokuvapotretti salin seinällä.

Niinivaarasta osakunta teetti 1970-luvulla valokuvasuurennoksen, joka nykyisin on DGO:n salin seinällä.

KyO syyskommersissa 2019

Ystävyyskorporaatiomme Fraternitas Tartuensis vietti talviaikaan siirtymisen viikonloppuna syyskommersiaan eli kokoontumista Tallinnassa. Kommers tai latinalaisittain commercium, tarkoittaa korporaation kokoontumista yhteen juhlinnan ja kokousten muodossa. Korporaatiossa sekä civikset että vilistlaset eli seniorit kokoontuvat kommersissa yhteen, sillä korporaation jäsenyys on elinikäinen. Kaatosateesta tulviva Tallinna ei ollut parhaimmassa vastaanottokunnossaan lauantaiaamulla, mutta eipä räntäsateinen Helsinkikään kovin hääppöistä vaikutusta lauttamatkustajaan tehnyt. Illan tapahtumapaikkana oli Tallinnan opiskelijajärjestöjen yhteinen Tudengimaja Raatihuoneen torilla. Tudengimajassa useammalla järjestöllä on omat tilansa ja muutkin opiskelijajärjestöt vuokraavat tiloja käyttöönsä, joten perusidealtaan paikka muistuttaa hyvin paljon Uutta ylioppilastaloa Helsingissä, vaikka toki mitään HYYn kaltaista orgaania talosta ei löydy. Tartuensiksella on oma pieni huoneisto sisäpihan puoleisessa osassa taloa, mistä löytyvät eteinen/baari, oleskeluhuone ja pieni sali. Kommersiin kuuluvasti ensin ruokailtiin joukolla täyttävä illallinen, minkä jälkeen alkoi itse olutpöytä vennastuksineen. Vennastuksessa vastakkain pöydässä istuvat tulevat veljiksi toisilleen rituaalissa, josta tarkemmin Kypsän jutussa kevään 90-vuotiskommersista.

Suureen juhlakommersiin verrattuna syyskommers oli tunnelmallisempi ja kodikkaampi noin parinkymmenen osallistujan joukolla. Vennastuksen jälkeen jatkui olutpöytä, jonka aikana pöydästä ei saa poistua ilman latinaksi olutpöydän johtajalta pyydettyä lupaa. Esimerkiksi vessaan menoa varten pyydetään aikaa poistua pöydästä, tempus peto. Menojen johtaja sitten harkintansa mukaan joko myöntää tai hylkää pyynnön, pyrkimyksenä pitää mukava määrä ihmisiä pöydässä istumassa, ettei tunnelma kärsi liian suuresti joukkopaosta. Vastaavasti jos haluaa pitää puheenvuoron tai johtaa laulun, tähänkin pyydetään lupa johtajalta. Olutpöydän johtaja voi myös vaihtua illan aikana varsinaisen vetäjän pyytäessä tilalleen jonkun kokeneemmista civiksistä taikka hän voi pyytää jonkun juhlakansasta vetämään tietyn laulun.

Tässä osaltaan vaikuttaa sekin, että Virossa kullakin civiksellä on oma leib cantus, lempilaulunsa, jota muut eivät laula hänen ollessaan paikalla tai joissakin järjestöissä kukaan muu ei voi ehdottaa ja vetää laulua, vaikkei sen ”omistaja” olisikaan paikalla. Leib cantuksen haltija voi myös jakaa ”lisenssejä” muille civiksille lauluunsa, useimmiten tällainen lupa annetaan saman akateemisen perheen jäsenelle, jolloin leib cantus pysyy saman akateemisen perheen piirissä. Olutpöytään ja kommersiin kuuluvat tietyt laulut tietyssä järjestyksessä illan aikana, mikä suurimmaksi osaksi seuraa niiden kulkua Tartuensiksen laulukirjassa. Lauluihin kuuluu isänmaallisia lauluja, kuten Eestin hymni, jolla on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laululla, muita saman arvostuksen saaneita lauluja sekä itse vennastuslaulu ja värien laulu. Värien laulu on kunkin korporaation oma laulu ja tunnus samassa mielessä kuin Suomessa kukin osakunta laulaa omaa maakuntalauluaan.

Olutpöydän ohjelmaan myös Tartuensiksella kuten toisella ystävyyskorporaatiollamme Sororitas Estoniaella kuuluu erilaisten puheiden pitämistä, esitelmiä sekä fuksiteatteri, jossa fuksit lyhyen suunnittelun jälkeen esittävät oman spektaakkelinsa annetusta aiheesta. Olutpöydän aikana myös ajan rakenne on muuntuvainen ja juhlapöydän johtaja määrittää kulloisenkin kellonajan, mikä toki saa lisähauskuutta juhlan pitämisestä kellojen kääntämisen yönä. Kun olutpöydän johtajan mielestä kello on ylittänyt puolen yön, virallinen olutpöytä on päättynyt ja alkaa vapaampi jatkojen aika. Virallisen osuuden jälkeen oli myös sopiva aika KyOn tervehdykselle, joka tällä kertaa koostui Kouvolan lakritsista ja KyOn laulukirjoista myös Tallinnan konventille eli toimipisteelle.

Olutpöydässä saatiin myös kuulla uutta tietoa KyOn laulukirjan ainoasta vironkielisestä laulusta Bibeskosta. Bibeskon sanat liittyvät Valakian ruhtinaaseen Georghe Bibescuun, joka hallitsi lyhyen aikaa nykyisen Romanian alueella ennen vuoden 1848 vallankumousaaltoa ja sitä seurannutta osmanien interventiota Tonavan yli. Bibescu oli Valakian ruhtinas eli hospodar, ja laulussa mainittu Temesvar on puolestaan nykyinen Romanian Timisoara. Laulu on peräisin saksankielisestä Euroopasta ja sitä laulettiin ylioppilaiden juhlissa sen selvittämiseksi, oliko joku pöytäseurueesta liian humalassa jatkaakseen juomista. Laulun saksankielelle vaikeat erillisnimet toimivat siis varhaisina lausumiskokeina humaluusasteelle. Suomeen laulu on kulkeutunut Virosta Tarton korporaatioiden kautta.

Tartuensiksen syyskommersin paikka aina vaihtelee eri Viron kaupunkien välillä, mutta Tallinnan ollessa vuorossa voin lämpimästi suositella retkeä Suomenlahden yli etelään. Tallinna on lähellä ja satamasta on lyhyt kävelymatka Vanhaan kaupunkiin.

Itäsuomalainen Valtuuskunta ja sen edeltäjät: Itäsuomalaisten yhteistyön pitkä ja kivinen historia

Elokuussa 2019 vietettiin jälleen Helsingin yliopiston viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistä kesäjuhlaa. Juhlan taustalla on pitkä historia itäsuomalaisten osakuntien välistä yhteistyötä ja yhteistyön hiipumista.

Alkujaan HYY toimi osakuntien yhteistyöelimenä, jonka tehtävänä oli alun alkujaan yhteisten tilojen ja myöhemmin taloprojektien hoitaminen, etenkin kun 1870 valmistui Vanha Ylioppilastalo. Sittemmin HYY hoiti myös ylioppilaskunnan yhteisiä varoja ja kirjastoa. HYYn rinnalle osakunnat perustivat erilaisia projekteja varten lyhytaikaisia toimikuntia, neuvottelukuntia, valtuuskuntia ja delegaatioita. Vuonna 1937 osakuntapakko poistui yliopistolain uudistuksena myötä, pääasiassa rangaistuksena AKS:n äärisuomalaisesta ja oikeistolaisesta politiikasta, jonka linnakkeiksi osakunnat olivat muodostuneet.

Reaktiona pakon poistumiseen osakunnat perustivat Osakuntien Valtuuskunnan sekä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikunnan, jotka mm. julkaisivat kannanottoja osakuntien puolesta. Vuonna 1938 KyOn Niilo Elo toimi SOY:n puheenjohtajana delegaation luovuttaessa Cajanderin hallituksen v. 1937 yliopistolakia vastustavan adressin presidentti Kalliolle. Kysymyksessä oli pohjimmiltaan kiista Helsingin yliopiston kielestä, Turkuunhan oli syntynyt erilliset yliopistot ruotsin- ja suomenkielisille. Äärifennomaaneja suututti heidän mielestään vaillinainen yliopiston suomalaistaminen ruotsinkielisen opetuksen jatkuessa yliopistolla ja oppiaineiden jakaantuessa kielen mukaan. Vuonna 1939 alkanut sota-aika hiljensi valtuuskunnan ja yhteistoimikunnan toiminnan, eikä erillistä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikuntaa enää sodan jälkeen elvytetty poliittisen ilmaston muututtua ja äärinationalistien kannatuksen romahdettua.

Sodan aluemenetysten ja evakkojen asuttamisen jälkeen KyO, KO, WiO ja ÖFN perustivat 1946 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan. Jo vuonna 1940 alkaen neljä karjalaisen alueen osakuntaa olivat olleet yhteistyössä keskenään evakkojen ja siirtoväen tukemiseksi. Vuonna 1946 valtuuskuntaan liittyivät osakuntien lisäksi myös kyseisten osakuntien seniorijärjestöt. Valtuuskunta ajoi yhteisiä maakunnallisia asioita ja myös oma taloprojekti oli valtuuskunnan työlistalla. KyO jättäytyi valtuuskunnan toiminnassa pian sivurooliin, sillä KyO oli kokenut pieniä aluemenetyksiä verrattuina muihin karjalaisiin osakuntiin ja muutenkin voimistuva karjalaisuuden profilointi yksinomaan ns. Vanhan Karjalan ja etenkin menetettyjen alueiden identiteetiksi loitonsi Länsi-Karjalan kulttuurisen rajavyöhykkeen väkeä piiristä, josta lopulta vuonna 1950 syntyi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan aktiivinen toiminta päättyi säätiön perustamiseen.

Vuonna 1958 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jäsenet KO, KyO ja WiO päättivät perustaa Itäsuomalaisten Osakuntien Säätiön, johon myös Savolainen Osakunta tuli mukaan. ÖFN sen sijaan jättäytyi pois säätiöstä. Säätiön tarkoituksena oli edistää karjalaista kulttuuria ja karjalaisten opiskelijoiden oloja, sekä tärkeimpänä konkreettisena projektina alkoi jälleen oman osakuntatalon suunnittelu. Säätiön toiminta päättyi kuitenkin pian perustamisen jälkeen syntyneisiin riitoihin, kun eräitä osakuntien edustajia syytettiin säätiön käyttämisestä omien yksityisten voitonpyyteidensä toteuttamiseen. Säätiö purettiin ja itäsuomalaisten osakuntien yhteistyö hajaantui jälleen

Itä-Suomalaisten Osakuntien Säätiön hajottua riitoihin KO elvytti Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jälleen vuonna 1960. Valtuuskunnan toiminnasta muodostui kuitenkin katkonaista suurista suunnitelmista huolimatta, kun Karjalaan kohdistuva kulttuurityö ei koskettanut kaikkia osakuntia yhtä lailla ja köydenvetoa tapahtui myös eri Karjaloiden välillä, etelä, pohjoinen ja länsi kun erosivat toisistaan hyvin paljon. Valtuuskunnan kautta myös KyO oli ollut mukana varojen keräämisessä Karjala-taloa varten 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mutta talon valmistuessa KyO päätti olla merkitsemättä talon osakkeita itselleen. Pääsyynä tähän oli osakkeiden hinta sekä talon syrjäinen sijainti Käpylässä, jolloin sen ei koettu palvelevan osakuntaa mitenkään.

KO:n, WiOn ja KyOn muutettua vuosina 1972 ja 1973 Liisankadulle syntyi luontevaksi yhteistoiminnan kanavaksi huoneiston hallinnointia varten perustettu Liisankadun Osakunnat ja sen Huoneistotoimikunta. HTK:n kautta Liisankadun kolmikko oli tiiviissä kanssakäymisessä keskenään, SavO:n kanssa puolestaan KO:lla oli tiiviit suhteet mm. Sarvijuhlien muodossa ja WiOn ja ÖFN:n välillä puolestaan oli ystävyyssopimus.

Vuonna 2012 KyOn ja ÖFN kuraattoreiden kesken syntyi eräillä vuosijuhlajatkoilla idea, että itäsuomalaisten osakuntien yhteinen juhla olisi hyvä tapa lähentää osakuntia toisiinsa ja tutustuttaa niiden jäsenistöjä toisiinsa. Juhlan ajankohdaksi valikoitui elokuu, koska silloin ei muita osakuntajuhlia kalentereissa vielä ole ja samalla saatettiin pitää kesäisiä pukujuhlia Uppsalan Vårbalin hengessä. Alusta alkaen mukana olivat kaikki viisi itäsuomalaista osakuntaa, ja järjestämisvuoro ja juhlamestarin homma kiersivät osakuntien kesken. Taustalla vaikutti myös muiden osakuntien antama malli valtuuskuntatoiminnasta, missä NN ja ESO juhlivat keskenään Uusmaalaisessa valtuuskunnassa, pohjalaisilla oli PV ja länsisuomalaisilla Turun ja Porin Lääni omine Topeliussitseineen. Tätä taustaa vasten viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistyö tuntui luontaiselta ja katsottiin, että juhlan kautta tapahtuva tutustuminen ja kanssakäyminen edesauttaisi myöhempää lähentymistä osakuntien kesken. Merkittävin jakolinja kulki Liisankadulta DGO:lle muuttaneen kolmikon ja Uudella ylioppilastalolla majailevien SavO:n ja ÖFN:n välillä. Tätä eroa ylittämään syntyi kevättalvella 2012 ajatus yhteisistä juhlista, koska juhliminenhan on aina kivaa ja kesäisin osakuntien tapahtumakalenterit olivat tyhjinä. Tavaksi muotoutui pian kutsua itäsuomalaisiin kesäjuhliin muiden osakuntien valtuuskunnista edustajia ja lähettää kutsu myös Turun itäsuomalaisille osakunnille, SKO ja ÖFN vid ÅA.

Vuoteen 2016 tultaessa juhla koettiin jo niin vakiintuneeksi, että yhteistyön lujittamiseksi haluttiin perustaa oma Itäsuomalainen Valtuuskuntansa, ISV. Valtuuskunnan säännöistä käytyjen pitkien neuvotteluiden ja viiden osakunnan kokouksissa käytyjen keskusteluiden jälkeen päädyttiin mahdollisimman kevyeen ratkaisuun. Valtuuskunta todettiin olevaksi, mutta sen hallintoon tai talouteen ei haluttu säännöissä ottaa kantaa, vaan jättää tämä myöhemmän kehityksen varaan. Valtuuskunnan päätarkoitukseksi tuli itäsuomalaisten kesäjuhlien juhlamestarin valitseminen ja kesäjuhlien talouden seuranta. Valtuuskunnan toiminnan alettua käytännöksi on muodostunut kiertävä puheenjohtajuus osakuntien kesken, jolloin valtuuskunnan jokaisessa kokouksessa sovitaan seuraavan kokouksen koollekutsuja- ja puheenjohtajaosakunta. Käytännössä kyseisen osakunnan kuraattori toimii kokouksen puheenjohtaja ja joku saman osakunnan edustajista kokouksen sihteerinä. Talouden hoitaminen ja valtuuskunnan varat ovat Domus Gaudiumin Osakuntien Huoneistotoimikunnan vastuulla, jonka taloudenhoitaja toimii myös ISV:n taloudenhoitajana. Tämä koettiin helpoimmaksi ratkaisuksi, kun HTK:lla oli jo valmiina kolmen viidestä jäsenestä välinen toimielin tileineen ja kirjanpitoineen.

Viiden itäsuomalaisen osakunnan liput, airuet ja kuraattorit Itäsuomalaisen Valtuuskunnan perustamistilaisuudessa 19.8.2016 kesäjuhlien cocktaileilla. Kuva: Tiina Heikkilä.

Itäsuomalaisten kesäjuhlien pitopaikkaa on pyritty kierrättämään viiden jäsenosakunnan kesken Nypolenin, Vinnin ja Domus Gaudiumin kattosauna Sivistyksen välillä. Kiertoon ei kuitenkaan ole haluttu hirttäytyä, vaan siinä on joustettu aina kunkin vuoden sen hetkisen tilanteen mukaan. Kahdet ensimmäiset kesäjuhlat pidettiin Nypolenissa juhlien saamiseksi jatkumaan ja vuodet 2016 ja 2017 juhlittiin Domus Gaudiumilla Uuden ylioppilastalon remontin vuoksi. Villinä ajatuksena on ehdotettu myös juhlien viettämistä joskus tulevaisuudessa muuallakin kuin osakuntatiloissa.

Kokouksessaan 2016 valtuuskunta valitsi itselleen viralliset värit, joiksi äänestyksessä nousi yhdistelmä musta-kulta-sininen, koska nämä värit esiintyvät jokaisen jäsenen väreissä ja silti eroaa osakuntien ja muiden järjestöjen väreistä. Oman nauhan teettämistä ei koettu tarpeelliseksi, koska nauhoja on jo monenlaisia monilla eri järjestöillä. Pohjalaiselta Valtuuskunnalta omaksuttiin ajatus valtuuskunnan jäsenten merkeistä, joka saatiin toteutettua vuonna 2018. Vuoden 2018 ISV:n cocktaileilla siihen astisille valtuuskunnan jäsenille myönnettiin ISV-merkki käytettäväksi akateemisena kunniamerkkinä.

Itäsuomalaiset kesäjuhlat:

  1. 2012 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Maria Rämö (KyO) ja Annette Tallberg (ÖFN)
  2. 2013 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Olli-Pekka Tikkanen (WiO), Suvi Okkola (WiO), Otto Luukkanen (ÖFN) ja Annette Tallberg (ÖFN).
  3. 2014 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Ester Pentti (KyO)
  4. 2015 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: Annamari Oittinen (SavO)
  5. 2016 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Tiina Heikkilä (KyO)
  6. 2017 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Kirsi Kauppinen (KO)
  7. 2018 – Paikka: Nypolen. Juhlamestari: Mikko Hietanen (ÖFN)
  8. 2019 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestarit: Olli Ahola (KyO) ja Esa-Pekka Helanne (KyO)
  9. 2020 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: SavO.