Maakunta – Kypsä

Kun Iitti loikkasi Päijät-Hämeeseen

Tämän vuoden alusta alkaen Iittiä Lahdesta päin lähestyttäessä ei enää tienvarressa näykään tuttua kalavaakunaa; Iitti kun kuuluu nykyään Päijät-Hämeeseen joten maakuntaraja jatkuu pitkälle Kouvolaan asti.

Kyselin hieman Iittiläisiltä, miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Moni, kuten minäkin,ei näe suurta muutosta tilanteessa: ovathan terveydenhuoltopalvelut olleet jo vuosia Lahdessa.

Identiteetti onkin sitten jo eri kysymys.

Tiedustelin asiaa Iitin lukion abiturienteilta. Eräs heistä vastasi,että pitää liittymisestä Päijät-Hämeeseen, sillä on siihen suuntaan oikeastaan koko elämänsä asioinut. Hän mainitsee, että toki asia on vaikuttanut merkittävästi esimerkiksi yritysten toimintaan, mutta tavallisen lukiolaisen hän ei ole eroa oikeastaan huomannut. Hän ei vielä osannut sanoa, kumpaan osakuntaan, hämäläisten vai kymeläistein liittyisi, koska ei koe kuuluvansa kumpaankaan maakuntaan sen kummemmin.

Toinen abiturientti vastasi, että on pitänyt muutoksesta, koska ”ollaan jo valmiiksi osa Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymää.”

Valitsisi luultavasti hämäläisten osakunnan.

Kolmas vastasi, ettei asia oikeastaan ole vaikuttanut elämään, kokee ettei ehkä ole perehtynyt asiaan tarpeeksi että tietäisi tarkemmin hyödyistä ja haitoista. Sanoo että varmaan liittyisi mieluummin Kymenlaakson osakuntaan, koska kokee kuitenkin olevansa identiteetiltänsä enemmän kymenlaaksolainen.

Eräältä osakuntalaiselta asiaa kysyttyäni, hän vastasi liittyneensä KyOon jo osakuntaan liittyneen houkuttelemana. Silloin kun hän alkoi opiskella oli selkeää että valinta kallistui KyOon, kuuluihan Iitti vielä Kymenlaaksoon. Nyt asia olisi toisin.

Itse valitsin Kymenlaakson osakunnan siksi,että tiesin siellä olevan muitakin iittiläisiä ja koska olin kuullut siitä paljon hyvää, vaikka identiteeltäni olenkin enemmän hämäläinen. Myös haastattelemani Iitin kunnanvaltuuston jäsen vastasi, että ”veri vetää hämeeseen, mutta Kymenlaakson laulu sytyttää edelleen joka kerta, ja sitä sitten olisi päässyt laulamaan KyOn puolella” . Osakunnan hän olisi varmaan valinnut myös siksi, että siellä olisi ollut enemmän iittiläisiä.

Olen sitä mieltä, että puheena ollut ajatus hämäläisten ja kymeläisten Iitin ”yhteishuoltajuudesta” on hyvä, niin monenlaisia ajatuksia maakuntavaihdos herättää.

Kirjoittanut: Martta

Ad fontes – Historiantutkimuksen monenlaiset lähdeaineistot

Graduntekoa vuosina 2016-2017

KyOn gradustipendinsaajalle kuuluu oman gradunsa esittely niin graduillassa kuin Kypsän sivuilla osakuntalaisille, näiden sivistämiseksi ja akateemisen elämän tuntemuksen kasvattamiseksi, sillä jokaisella meistä on vuorollaan edessä iso-G tai vastaava lopputyö. Graduni varsinaista sisältöä esittelin jo graduillassa syksyllä 2017 sekä aikoinaan Kypsässäkin, lisäksi gradu on nyt luettavissa myös KyOn kirjakokoelmassa. Näistä syistä päädyin kertomaan enemmän siitä, miten historian alan gradu syntyy ja kuinka erilaiset lähdeaineistot vaikuttavat ja ohjaavat historian tutkimusta.

Voikkaan Virtakiven valapaton viiva. — Voikkaan Virtakiven valapaton viivalla kesällä 2016. Kuva: Tapio Pykälistö.

Arkistolähteitä löytyy monenlaisia, ja onneksi nykypäivänä iso osa on digitoitu sähköiseen muotoon. Tämä mahdollistaa erilaiset haut ja ajot aineistossa, jolloin pystyy katsomaan mm. tiettyjen sanojen esiintyvyyden frekvenssejä sanomalehdissä. Toki 1890-luvun kontekstissa on muistettava tuolloisen sensuurin vaikutus siihen, mitä sai kirjoittaa ja painaa. Kaikesta ei painetuissa aineistoissa siis voinut puhua. Suuri hyöty ovat myös sähköisiin järjestelmiin siirretyt arkistoluettelot, sillä ilman niitä arkisto on käytännössä hyvin tuntematon. Uusi Finna-kanta pyrkii kokoamaan kaiken kulttuuriperintö- ja historiallisen aineiston Suomesta piiriinsä, jolloin tekstien, kuvien ja esineiden välinen institutionaalinen jaottelu madaltuu. Sähköisten arkistoluetteloiden avulla itsekin pääsin selville joistakin aineistoista, jotka tosin ovat vielä vain paperisessa muodossa. Näihin aineistoihin pääsi tutustumaan ja tutkimaan vierailemalla niitä säilyttävässä arkistossa, kuten Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA Mikkelissä, jonka kokoelmiin on talletettu Anna-Liisa Puontin Inkeroisten ja Anjalan tehtailta kokoamat kansanperinne- ja muistitietohaastattelut. Muistitiedon osalta SKS:n kokoelmat Helsingissä osoittautuivat pettymykseksi, koska kansanperinteeseen ja folkloristiikkaan suuntautunut arkiston rakentaminen on aiheuttanut sen, että tietyn paikkakunnan muistitietojen taikka hakusanojen hakeminen onnistui huonosti. SKS:n aineisto kun on jäsentynyt tehtyjen kyselyiden teemojen mukaan. SKS:n kansanperinnearkistosta kuitenkin yritin kirkkomatka- ja luonnonilmiökortistojen kautta löytää mainintoja tulvasta, siinä kutenkin onnistumatta.

Arkistomateriaalissa perinteisintä muotoa edustivat kuntien arkistot, jotka ovat kuntaliitosten myötä päätyneet Kouvolan ja Kotkan kaupunginarkistoihin. Arkistoluetteloitakaan ei ollut sähköisesti saatavilla, joten näiden arkistojen kohdalla täytyi vain lähteä päiväksi arkistoon istumaan. Läpikäynti aloitettiin ensin pyytämällä arkistoluettelo nähtäville ja sen jälkeen piti tilata luettelon pohjalta potentiaalisilta vaikuttavia koteloita ja sidoksia ylös tutkijasaliin. Tässä 1800-luvun kunnallishallinnon ja yleisen byrokratian tietäminen auttoi, sillä pöytäkirjoista löytyi kunnanelinten käsittelemät asiat ja tehdyt päätökset. Laajemmin ja enemmän aineistoa löytyi kuitenkin esimerkiksi saapuneiden kirjeiden sidotuista niteistä, kuten kirjeitä kuvernööriltä tai naapurikunnilta sekä kylien ja kuntalaisten valituksia kunnanjohdolle.

Mikkelin maakunta-arkisto: Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta. Haastekirje tilanomistajille saapua käsittelemään korvausvaatimuksia tulvavahingoista.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Kuntien ohella tulvaa käsiteltiin vahingonkorvausten kautta myös käräjillä. 1800-luvun tuomiokirja-aineistoa ei vielä ole digitoitu sähköiseen muotoon, joten siihen tutustuminen täytyi hoitaa vierailulla Mikkelin maakunta-arkistoon, mihin Viipurin läänin ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokirjat ja kirkonkirjat on koottu. Tulva-asiassa etenkin Valkealan käräjät muodostuivat herkulliseksi aineistoksi valitus- ja lausuntokirjeineen. Tulvakäräjien jäljille olin päässyt Valkealan kunnan pöytäkirjojen kautta, missä tulvakäräjiä oli puitu kunnantuvassa.

Erikoisempia aineistoja olivat erilaiset tilastot ja hydrologiset kartat. Näitä on julkaistu tulvavuosien jälkeen vuoden 1910 Suomen kartastossa sekä Hydrografisen toimiston (nyk. SYKE) julkaisemassa tutkimusjulkaisussa Kymijoesta ja Päijänteestä molempien syvyysmittausten ja tarkkavaa’ituksen valmistuttua vuoteen 1910 mennessä.

Myllykosken ja Ummeljoen koskisosuuden syyvyysmittauskartta. — Myllykosken ja Ummeljoen koskiosuuden syvyysmittauskartta vv. 1904-1905 mittausretkeltä.
HY, Kumpulan kirjasto: Blomqvist, Edvard – Kymmene älf och dess vattensystem, 1911.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Historian perinteisten aineistojen kannalta eksoottisimpia olivat maastossa tehdyt tulvaviivojen etsinnät, missä pääsi jo lähemmäksi arkeologien työsarkaa. Haastavimmaksi löytää ja saavuttaa osoittautui Voikkaan Virtakiven valapaton viiva, joka on nykyisin Kouvolan kaupungin venelaiturien alueella. Onneksi kaupungintalon päivystävä sihteeri suostui lainaamaan laiturin portin avaimen kovin epäileväisestä ilmeestään huolimatta, niin parhaiten säilynyt viiva pääsi osaksi gradun kuvaliitteitä. Voikkaan viiva on parhaiten säilyneitä valapaton viivoja Suomessa, koska sitä on maalattu aina uudestaan silloin tällöin näkyville kallioseinään. Kts. kuva tämä artikkelin alussa.

Gradunteon nautinnollisinta osaa itselleni oli juuri erilaisten lähteiden metsästäminen ja jäljittäminen erilaisten aineistojen kautta. Ympäristöhistoriassa on tyypillistä, että ihmisen ja luonnon suhteesta kertovat dokumentit ja jäljet ovat hajaantuneet muun ihmisten tuottamien asiakirjojen ja aineistojen joukkoon. Ympäristöä onkin alettu mieltää omana selkeästi erottuvana todellisuuden ja inhimillisen toiminnan osa-alueenaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinaisesti vasta 1950-luvulta alkaen. Tuolloin voimakas teollistuminen ja sitä seurannut saastuminen yhdessä urbanisoitumisen kanssa loi yhteiskunnallisen tilanteen, josta ympäristöliike sai alkunsa.

Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva. — Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva ja Kymijoen pinta suhteessa v. 1899 tulvatasoon kesällä 2016. Kirjoittaja seisomassa viivan kohdalla, nykyinen joen pinta vasemmalla. Kuva: Heli Pykälistö.

Rakas maakuntalintumme – punatulkku

Keski-Suomen maakuntalintu on laajasti tunnettu ja se esiintyy myös maakunnan vaakunassa. Metso on vaikuttava lintu ja se niveltyy luontevasti osaksi keskisuomalaista identiteettiä. Sen sijaan Kymenlaakson maakuntalintu ei puolestaan ole yhtä tunnettu ja kotiseutuidentiteettiä määrittävä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettei kyseessä olisi hieno eläin, josta ei riittäisi hyvää sanottavaa.

Oma maakuntalintumme on helposti tunnistettava ja sympatiaa herättävä pieni punatulkku, joka on mieluisa vieras esimerkiksi talvisella lintulaudalla. Vähän yli 15-senttiseksi kasvavalla punatulkulla on pyöreähkö ruumis ja paksu nokka. Koirailla on lajinsa nimen mukaisesti kaunis kirkkaanpunainen vasta, mikä tekee linnusta hyvin tunnistettavan satunnaisellekin luonnon tarkkailijalle. Naaraiden vatsa on puolestaan vaatimattomamman värinen ja harmahtava.

Kansanperinteessä punatulkulla on vankka sija. Euroopassa ja muissa pohjoismaissa punatulkkuun on liitetty paljon positiivisia ominaisuuksia. Esimerkiksi Keski-Euroopassa punatulkkujen on uskottu parantavan sairauksia imemällä taudinaiheuttajia itseensä. Norjassa puolestaan on odotettu hyvää alkavaa vuotta, mikäli joulun alla on nähty paljon punatulkkuja. Suomessa puolestaan punatulkun maine on ollut uskomuksissa huonompi; punatulkun näkymisen pihapiirissä on uskottu merkitsevän kuolemaa ja siitä lintu onkin saanut esimerkiksi lempinimen kuolinvarpunen. Pohjanmaalla ja Savossa linnulla on myös ollut toinen mielenkiintoinen lempinimi – tuomioherra. Se käännös ruotsinkielestä, jossa punatulkun nimi on domherre. Tämä nimitys on tullut uroslinnun punaisesta rinnasta, joka on tuonut mieleen katolisen papin vaatteen.

Vaikka väestön muuttoliike ja yhteiskunnan rakennemuutos kurittavat Kymenlaaksoa, punatulkun tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, sillä sen kanta on hyvin elinvoimainen. Punatulkulla voikin siis olla symbolista merkitystä uskon valajana parempiin päiviin myös maakunnan tulevaisuudessa. Punatulkku lisääntymistahti on myös voimakas, sillä yksi punatulkkupari voi pesiä kolmesti vuoden aikana ja saada kerralla jopa seitsemän munaa. Suuressa hedelmällisyydessään punatulkku on siis myös loistava suunnannäyttäjä vanhenevasta väestöstä kärsivän Kymenlaakson tulevaisuudelle.

Vaihtelua sitsipöydän herkkuihin kymenlaaksolaisesta perinnekeittiöstä?

Osakuntajuhlat tunnetaan maittavista juhlaruoista, jotka taiotaan pöytään emännän ja henkilökunnan taidokkaalla panostuksella ja rakkaudella. Osakuntien tärkeä tehtävä on myös vaalia maakuntahenkeä yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Voisivatko nämä osakuntalaisuuden näkökulmat olla yhdistettävissä tulevaisuudessa aiempaa enemmän? Oiva paikka osakuntalaisuuden vaalimiselle voisikin nimittäin sitsipöytä tarjoiluineen.

Tunnetuista maakuntaherkuista osakuntalaisen mieleen juolahtaa helposti ensimmäiseksi esimerkiksi virolahtelainen hapanvelli alkupalaksi ja kotkalainen posso jälkiruoaksi. Kymenlaaksolaiset ruokaperinteet ovat kuitenkin laajat ja monipuoliset, ja jokaisen kulinaristin makunystyröitä hyväilevät moninaiset paikalliset herkut. Helsingin Sanomat julkaisi kokoelman Marttaliiton kymenlaaksolaisreseptejä koko valtakunnan tietoisuuteen nostettavaksi vuosina 1964 ja 1965. Ohjeet ovat ajankohtaisen ja tuoreen tuntuisia yhä tänäkin päivänä. Kypsä tarjoileekin nyt Marttojen ohjeiden inspiroimana ehdotuksen kymenlaaksolaiseksi menuksi osakunnan juhlille.

Alkupalalla tarjolla on pitakkamaitoa, joka on herkullinen juureksista valmistettava keitto. Pitakkamaidon pääraaka-aine on peruna, ja keitto valmistuu keittämällä ensin kuoritut perunat hyvin niukassa vedessä. Keittämisen jälkeen perunoihin lisätään runsaasti maitoa, jotta saadaan keittoon sopiva rakenne. Pitakkamaitoa on mahdollista ryydittää myös sipulilla tai porkkanalla. Keiton perinteinen pääraaka-aine on joka tapauksessa peruna, joten porkkanaa ja sipulia lisätessä ei kannata liioitella. PItakkamaito on parhaimmillaan tuoreena tarjottuna voilla ja suolalla maustettuna.

Pääruoaksi tarjotaan kymenlaaksolaista lihahyytelöä, eli punsaa. Autenttisen punsan tekoon tarvitaan puolikas sian pää, maksaa, keuhkoa ja munuaisia. Lihat leikataan sopivan kokoisiksi paloiksi, jonka jälkeen ne laitetaan kylmään veteen, joka kiehautetaan. Kiehautuksen jälkeen kaadetaan ensimmäinen neste pois ja lihoja keitetään uudessa vedessä siihen asti kunnes ne ovat pehmenneet täysin. Tämän jälkeen lihoista poistetaan luut ja keitto maustetaan suolalla, jonka jälkeen se pannaan jäähtymään. Valmis punsa nautitaan perunoiden ja leivän kanssa hyvässä seurassa.

Kymenlaaksolaisen illan lopuksi jälkiruoalla nautitaan maittavaa taikinakiisseliä. Kiisselin tekemiseen keittiömestari tarvitsee ruisleivän juurta, johon lisätään vettä. Tämän jälkeen seos kiehautetaan liedellä, jossa se samalla sakenee. Kiisseli maustetaan sokerilla ja on viilentymisen jälkeen valmista tarjottavaksi.

Nyt kaikki alkaakin olla valmista ja maakuntajuhla voi alkaa parhaassa kymäläisessä seurassa. Juhlapöydän ruokajuomiksi Kypsän toimituskunta suosittelee Unkarin viiniä ja koskenkorvaa.

Lähde: Helsingin Sanomat 29.12.1964 ja 8.2.1965