Rakas maakuntalintumme – punatulkku

Keski-Suomen maakuntalintu on laajasti tunnettu ja se esiintyy myös maakunnan vaakunassa. Metso on vaikuttava lintu ja se niveltyy luontevasti osaksi keskisuomalaista identiteettiä. Sen sijaan Kymenlaakson maakuntalintu ei puolestaan ole yhtä tunnettu ja kotiseutuidentiteettiä määrittävä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettei kyseessä olisi hieno eläin, josta ei riittäisi hyvää sanottavaa.

Oma maakuntalintumme on helposti tunnistettava ja sympatiaa herättävä pieni punatulkku, joka on mieluisa vieras esimerkiksi talvisella lintulaudalla. Vähän yli 15-senttiseksi kasvavalla punatulkulla on pyöreähkö ruumis ja paksu nokka. Koirailla on lajinsa nimen mukaisesti kaunis kirkkaanpunainen vasta, mikä tekee linnusta hyvin tunnistettavan satunnaisellekin luonnon tarkkailijalle. Naaraiden vatsa on puolestaan vaatimattomamman värinen ja harmahtava.

Kansanperinteessä punatulkulla on vankka sija. Euroopassa ja muissa pohjoismaissa punatulkkuun on liitetty paljon positiivisia ominaisuuksia. Esimerkiksi Keski-Euroopassa punatulkkujen on uskottu parantavan sairauksia imemällä taudinaiheuttajia itseensä. Norjassa puolestaan on odotettu hyvää alkavaa vuotta, mikäli joulun alla on nähty paljon punatulkkuja. Suomessa puolestaan punatulkun maine on ollut uskomuksissa huonompi; punatulkun näkymisen pihapiirissä on uskottu merkitsevän kuolemaa ja siitä lintu onkin saanut esimerkiksi lempinimen kuolinvarpunen. Pohjanmaalla ja Savossa linnulla on myös ollut toinen mielenkiintoinen lempinimi – tuomioherra. Se käännös ruotsinkielestä, jossa punatulkun nimi on domherre. Tämä nimitys on tullut uroslinnun punaisesta rinnasta, joka on tuonut mieleen katolisen papin vaatteen.

Vaikka väestön muuttoliike ja yhteiskunnan rakennemuutos kurittavat Kymenlaaksoa, punatulkun tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, sillä sen kanta on hyvin elinvoimainen. Punatulkulla voikin siis olla symbolista merkitystä uskon valajana parempiin päiviin myös maakunnan tulevaisuudessa. Punatulkku lisääntymistahti on myös voimakas, sillä yksi punatulkkupari voi pesiä kolmesti vuoden aikana ja saada kerralla jopa seitsemän munaa. Suuressa hedelmällisyydessään punatulkku on siis myös loistava suunnannäyttäjä vanhenevasta väestöstä kärsivän Kymenlaakson tulevaisuudelle.

Itäsuomalainen Valtuuskunta ja sen edeltäjät: Itäsuomalaisten yhteistyön pitkä ja kivinen historia

Elokuussa 2019 vietettiin jälleen Helsingin yliopiston viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistä kesäjuhlaa. Juhlan taustalla on pitkä historia itäsuomalaisten osakuntien välistä yhteistyötä ja yhteistyön hiipumista.

Alkujaan HYY toimi osakuntien yhteistyöelimenä, jonka tehtävänä oli alun alkujaan yhteisten tilojen ja myöhemmin taloprojektien hoitaminen, etenkin kun 1870 valmistui Vanha Ylioppilastalo. Sittemmin HYY hoiti myös ylioppilaskunnan yhteisiä varoja ja kirjastoa. HYYn rinnalle osakunnat perustivat erilaisia projekteja varten lyhytaikaisia toimikuntia, neuvottelukuntia, valtuuskuntia ja delegaatioita. Vuonna 1937 osakuntapakko poistui yliopistolain uudistuksena myötä, pääasiassa rangaistuksena AKS:n äärisuomalaisesta ja oikeistolaisesta politiikasta, jonka linnakkeiksi osakunnat olivat muodostuneet.

Reaktiona pakon poistumiseen osakunnat perustivat Osakuntien Valtuuskunnan sekä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikunnan, jotka mm. julkaisivat kannanottoja osakuntien puolesta. Vuonna 1938 KyOn Niilo Elo toimi SOY:n puheenjohtajana delegaation luovuttaessa Cajanderin hallituksen v. 1937 yliopistolakia vastustavan adressin presidentti Kalliolle. Kysymyksessä oli pohjimmiltaan kiista Helsingin yliopiston kielestä, Turkuunhan oli syntynyt erilliset yliopistot ruotsin- ja suomenkielisille. Äärifennomaaneja suututti heidän mielestään vaillinainen yliopiston suomalaistaminen ruotsinkielisen opetuksen jatkuessa yliopistolla ja oppiaineiden jakaantuessa kielen mukaan. Vuonna 1939 alkanut sota-aika hiljensi valtuuskunnan ja yhteistoimikunnan toiminnan, eikä erillistä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikuntaa enää sodan jälkeen elvytetty poliittisen ilmaston muututtua ja äärinationalistien kannatuksen romahdettua.

Sodan aluemenetysten ja evakkojen asuttamisen jälkeen KyO, KO, WiO ja ÖFN perustivat 1946 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan. Jo vuonna 1940 alkaen neljä karjalaisen alueen osakuntaa olivat olleet yhteistyössä keskenään evakkojen ja siirtoväen tukemiseksi. Vuonna 1946 valtuuskuntaan liittyivät osakuntien lisäksi myös kyseisten osakuntien seniorijärjestöt. Valtuuskunta ajoi yhteisiä maakunnallisia asioita ja myös oma taloprojekti oli valtuuskunnan työlistalla. KyO jättäytyi valtuuskunnan toiminnassa pian sivurooliin, sillä KyO oli kokenut pieniä aluemenetyksiä verrattuina muihin karjalaisiin osakuntiin ja muutenkin voimistuva karjalaisuuden profilointi yksinomaan ns. Vanhan Karjalan ja etenkin menetettyjen alueiden identiteetiksi loitonsi Länsi-Karjalan kulttuurisen rajavyöhykkeen väkeä piiristä, josta lopulta vuonna 1950 syntyi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan aktiivinen toiminta päättyi säätiön perustamiseen.

Vuonna 1958 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jäsenet KO, KyO ja WiO päättivät perustaa Itäsuomalaisten Osakuntien Säätiön, johon myös Savolainen Osakunta tuli mukaan. ÖFN sen sijaan jättäytyi pois säätiöstä. Säätiön tarkoituksena oli edistää karjalaista kulttuuria ja karjalaisten opiskelijoiden oloja, sekä tärkeimpänä konkreettisena projektina alkoi jälleen oman osakuntatalon suunnittelu. Säätiön toiminta päättyi kuitenkin pian perustamisen jälkeen syntyneisiin riitoihin, kun eräitä osakuntien edustajia syytettiin säätiön käyttämisestä omien yksityisten voitonpyyteidensä toteuttamiseen. Säätiö purettiin ja itäsuomalaisten osakuntien yhteistyö hajaantui jälleen

Itä-Suomalaisten Osakuntien Säätiön hajottua riitoihin KO elvytti Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jälleen vuonna 1960. Valtuuskunnan toiminnasta muodostui kuitenkin katkonaista suurista suunnitelmista huolimatta, kun Karjalaan kohdistuva kulttuurityö ei koskettanut kaikkia osakuntia yhtä lailla ja köydenvetoa tapahtui myös eri Karjaloiden välillä, etelä, pohjoinen ja länsi kun erosivat toisistaan hyvin paljon. Valtuuskunnan kautta myös KyO oli ollut mukana varojen keräämisessä Karjala-taloa varten 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mutta talon valmistuessa KyO päätti olla merkitsemättä talon osakkeita itselleen. Pääsyynä tähän oli osakkeiden hinta sekä talon syrjäinen sijainti Käpylässä, jolloin sen ei koettu palvelevan osakuntaa mitenkään.

KO:n, WiOn ja KyOn muutettua vuosina 1972 ja 1973 Liisankadulle syntyi luontevaksi yhteistoiminnan kanavaksi huoneiston hallinnointia varten perustettu Liisankadun Osakunnat ja sen Huoneistotoimikunta. HTK:n kautta Liisankadun kolmikko oli tiiviissä kanssakäymisessä keskenään, SavO:n kanssa puolestaan KO:lla oli tiiviit suhteet mm. Sarvijuhlien muodossa ja WiOn ja ÖFN:n välillä puolestaan oli ystävyyssopimus.

Vuonna 2012 KyOn ja ÖFN kuraattoreiden kesken syntyi eräillä vuosijuhlajatkoilla idea, että itäsuomalaisten osakuntien yhteinen juhla olisi hyvä tapa lähentää osakuntia toisiinsa ja tutustuttaa niiden jäsenistöjä toisiinsa. Juhlan ajankohdaksi valikoitui elokuu, koska silloin ei muita osakuntajuhlia kalentereissa vielä ole ja samalla saatettiin pitää kesäisiä pukujuhlia Uppsalan Vårbalin hengessä. Alusta alkaen mukana olivat kaikki viisi itäsuomalaista osakuntaa, ja järjestämisvuoro ja juhlamestarin homma kiersivät osakuntien kesken. Taustalla vaikutti myös muiden osakuntien antama malli valtuuskuntatoiminnasta, missä NN ja ESO juhlivat keskenään Uusmaalaisessa valtuuskunnassa, pohjalaisilla oli PV ja länsisuomalaisilla Turun ja Porin Lääni omine Topeliussitseineen. Tätä taustaa vasten viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistyö tuntui luontaiselta ja katsottiin, että juhlan kautta tapahtuva tutustuminen ja kanssakäyminen edesauttaisi myöhempää lähentymistä osakuntien kesken. Merkittävin jakolinja kulki Liisankadulta DGO:lle muuttaneen kolmikon ja Uudella ylioppilastalolla majailevien SavO:n ja ÖFN:n välillä. Tätä eroa ylittämään syntyi kevättalvella 2012 ajatus yhteisistä juhlista, koska juhliminenhan on aina kivaa ja kesäisin osakuntien tapahtumakalenterit olivat tyhjinä. Tavaksi muotoutui pian kutsua itäsuomalaisiin kesäjuhliin muiden osakuntien valtuuskunnista edustajia ja lähettää kutsu myös Turun itäsuomalaisille osakunnille, SKO ja ÖFN vid ÅA.

Vuoteen 2016 tultaessa juhla koettiin jo niin vakiintuneeksi, että yhteistyön lujittamiseksi haluttiin perustaa oma Itäsuomalainen Valtuuskuntansa, ISV. Valtuuskunnan säännöistä käytyjen pitkien neuvotteluiden ja viiden osakunnan kokouksissa käytyjen keskusteluiden jälkeen päädyttiin mahdollisimman kevyeen ratkaisuun. Valtuuskunta todettiin olevaksi, mutta sen hallintoon tai talouteen ei haluttu säännöissä ottaa kantaa, vaan jättää tämä myöhemmän kehityksen varaan. Valtuuskunnan päätarkoitukseksi tuli itäsuomalaisten kesäjuhlien juhlamestarin valitseminen ja kesäjuhlien talouden seuranta. Valtuuskunnan toiminnan alettua käytännöksi on muodostunut kiertävä puheenjohtajuus osakuntien kesken, jolloin valtuuskunnan jokaisessa kokouksessa sovitaan seuraavan kokouksen koollekutsuja- ja puheenjohtajaosakunta. Käytännössä kyseisen osakunnan kuraattori toimii kokouksen puheenjohtaja ja joku saman osakunnan edustajista kokouksen sihteerinä. Talouden hoitaminen ja valtuuskunnan varat ovat Domus Gaudiumin Osakuntien Huoneistotoimikunnan vastuulla, jonka taloudenhoitaja toimii myös ISV:n taloudenhoitajana. Tämä koettiin helpoimmaksi ratkaisuksi, kun HTK:lla oli jo valmiina kolmen viidestä jäsenestä välinen toimielin tileineen ja kirjanpitoineen.

Viiden itäsuomalaisen osakunnan liput, airuet ja kuraattorit Itäsuomalaisen Valtuuskunnan perustamistilaisuudessa 19.8.2016 kesäjuhlien cocktaileilla. Kuva: Tiina Heikkilä.

Itäsuomalaisten kesäjuhlien pitopaikkaa on pyritty kierrättämään viiden jäsenosakunnan kesken Nypolenin, Vinnin ja Domus Gaudiumin kattosauna Sivistyksen välillä. Kiertoon ei kuitenkaan ole haluttu hirttäytyä, vaan siinä on joustettu aina kunkin vuoden sen hetkisen tilanteen mukaan. Kahdet ensimmäiset kesäjuhlat pidettiin Nypolenissa juhlien saamiseksi jatkumaan ja vuodet 2016 ja 2017 juhlittiin Domus Gaudiumilla Uuden ylioppilastalon remontin vuoksi. Villinä ajatuksena on ehdotettu myös juhlien viettämistä joskus tulevaisuudessa muuallakin kuin osakuntatiloissa.

Kokouksessaan 2016 valtuuskunta valitsi itselleen viralliset värit, joiksi äänestyksessä nousi yhdistelmä musta-kulta-sininen, koska nämä värit esiintyvät jokaisen jäsenen väreissä ja silti eroaa osakuntien ja muiden järjestöjen väreistä. Oman nauhan teettämistä ei koettu tarpeelliseksi, koska nauhoja on jo monenlaisia monilla eri järjestöillä. Pohjalaiselta Valtuuskunnalta omaksuttiin ajatus valtuuskunnan jäsenten merkeistä, joka saatiin toteutettua vuonna 2018. Vuoden 2018 ISV:n cocktaileilla siihen astisille valtuuskunnan jäsenille myönnettiin ISV-merkki käytettäväksi akateemisena kunniamerkkinä.

Itäsuomalaiset kesäjuhlat:

  1. 2012 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Maria Rämö (KyO) ja Annette Tallberg (ÖFN)
  2. 2013 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Olli-Pekka Tikkanen (WiO), Suvi Okkola (WiO), Otto Luukkanen (ÖFN) ja Annette Tallberg (ÖFN).
  3. 2014 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Ester Pentti (KyO)
  4. 2015 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: Annamari Oittinen (SavO)
  5. 2016 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Tiina Heikkilä (KyO)
  6. 2017 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Kirsi Kauppinen (KO)
  7. 2018 – Paikka: Nypolen. Juhlamestari: Mikko Hietanen (ÖFN)
  8. 2019 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestarit: Olli Ahola (KyO) ja Esa-Pekka Helanne (KyO)
  9. 2020 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: SavO.

KyOn Inspehtorit IV: Aimo Halila 1956-1963

KyOn inspehtori-sarjaa jatkuu neljännessä osassaan, missä päästään jo 1950- ja 1960-luvuille osakunnan historiassa.

Veli Merikosken inspehtorikauden päätyttyä hänen siirtyessään valtionhallinnon tehtäviin, osakunta valitsi neljänneksi inspehtorikseen Suomen ja Skandinavian historian professorin Aimo Halilan. Halila oli syntynyt Lahdessa vuonna 1912, mutta suvun juuret olivat Iitissä. Halilan erikoistumisaloina historiassa olivat kunnallishistoria, Suomen kansakoululaitoksen historia sekä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin sekä Tanskan ja Norjan historia. Halilan kirjoittaman Iitin historian I osaa vuodelta 1939 pidetään ensimmäisenä modernina kunnan- ja pitäjänhistoriana Suomessa, joka vaikutti tällä saralla merkittävästi.

Aimo Halilan muotokuva lehtihuoneessa, maalannut Pekka Partanen v. 1964.

Osakunnan inspehtorina Halila vaikutti merkittävästi KyOn ja maakunnan suhteiden tiivistämisessä esiintymällä yhdessä osakuntalaisten kanssa monissa tapahtumissa maakunnassa sekä vaikuttamalla Kymenlaakson historian muistomerkkien pystyttämiseen eri paikkakunnille, kuten Tillolan taistelun muistomerkki Iitissä. Osakunnalla Halilan inspehtorikausi osui toisesta maailmansodasta toipumisen päättymiseen ja KyOn toiminnan puhkeamiseen uuteen kukoistukseen erilaisten projektien ja kerhojen muodossa. Samalla osakunta sai menestystä niin urheilu- kuin kulttuuririntamalla ylioppilaiden välisissä kilpailuissa. Osakunta näkyi ja kuului maakunnassa monenlaisten eri tempausten muodossa ja samalla osakunnan jäsenmäärä kasvoi Kymenlaaksoon perustetuista oppikouluista ja lukioista akateemiselle uralle lähtevien ensimmäisen polven ylioppilaiden saapuessa Helsingin yliopistoon. Osakunnalla kasvava jäsenmäärä aiheutti paineita tilojen riittämiselle osakuntahuoneistossa ja laajenevan osakunnan sisäisen yhtenäisyyden rakoillessa pienten kaveriporukoiden muodostuessa monisatapäisen osakunnan sisälle.

Kasvava ja laajenevan toiminta näkyi erilaisina kerhoina ja projekteina, joiden tukemiseksi KyO järjesti joka kevät virkailijakunnalle ja kiinnostuneille osakuntalaisille koulutusseminaareja Tuusulan Onnelassa. Vuosijuhlien rinnalle syntyivät vuonna 1958 Haminan Markkinat, jotka olivat alkuun muiden osakuntien vastaavien kotiseutu- ja perinnejuhlien hengessä pukukoodiltaan kansallispukujen ja tummien pukujen juhlat. Läpi 1960-luvun jatkunut Haminan Markkinoiden perinne katkesi osakunnan kriisivuosiin 1970-luvulla ja kakkosjuhla syntyi vasta 1980-luvulla uudestaan Rajanylityksenä, joka heti sai edeltäjäänsä paljon karnevalistisemman luonteen. Ankkapurhat jatkoivat ilmestymistään sodan aiheuttaman katkoksen jälkeen ja omaa lehteä kokeiltiin aikakauskirja Kymen Purhan muodossa. Halilan aikana kiertueperinne alkoi kuihtua pois ja maakunnassa pidetyt kesäjuhlat alkoivat muuttua kohti myöhempää kesäretkiperinnettä, maakuntalaisille suunnatusta tapahtumasta enemmän osakunnan jäsenten ja senioreiden omaksi tapahtumaksi. Kotiseutututkimukset jatkuivat kuitenkin edelleen vilkkaasti ja stipendejä tutkimiseen saatiin monilta eri säätiöiltä ja seuroilta. Kotiseudun tutkimusretkien tuloksia julkaistiin Ankkapurha-sarjassa ja kerättyä aineistoa lahjoitettiin maakunnan museoihin ja mm. SKS:n kansanperinnekokoelmiin.

Jouko Halilan KyOlle lahjoittama Väinö Hämäläisen maalaus Mankalankoskesta.

Aimo Halilan mukana myös hänen veljensä Jouko Halila, siviilioikeuden professori, tuli mukaan osakunnan toimintaan. Jouko Halila lahjoitti sittemmin taidekokoelmastaan Väinö Hämäläisen Mankalankoski-aiheisen maisemamaalauksen Kymenlaakson Osakunnalle. Taulu on nykyisin deponoituna Kouvolan kaupungin taidemuseo Poikiloon.

Kypsän sähköistämisen lyhyt historia

*Kypsän numero 3/2017 ilmestyi vasta loppuvuodesta 2018, jona vuonna ei muita Kypsiä ilmestynyt.

2016 Painoksen pienentäminen

Ennen vuotta 2016 kolmen ensimmäisen Kypsän painos oli vakiintuneet 100 kappaleeseen ja vuoden viimeinen Kypsä 200 kappaleen ns. abinumeroksi, jota pyrittiin jakamaan maakunnan abiturienteille. Aika usein jakaminen tosin unohdettiin.

Vuonna 2016 sähköistämisajatukset heräsivät lähinnä taloudellisista syistä. Lehden todettiin nielevän KyOn budjetista jo tuhatkunta euroa, joka on suuri summa, kun otetaan huomioon, että KyOn jäsenmaksutulot ovat samaa luokkaa. Lehden kokonaistappiot eivät tietenkään olleet talousarviossa yhtä suuret, mutta Kypsän tuloihin kuuluva Kymenlaakson Osakunnan Seniorit ry:n lehtituki tuskin on riippuvainen lehden kuluista tai painosmäärästä. Lisäksi HYYssä on ollut vuosia paineita painettuihin lehtiin kohdistuvan lehtituen uudistamiseen. Tähän asti lehden painoksesta noin puolet oli postitettu Kymen lohen veljeskunnan jäsenille (nykyään Kymen lohet). Samaan aikaan Itella nosti postimaksuja huimasti. Kypsässä päätettiin julkaista lohille kysely siitä, tahtovatko he yhä Kypsän kotiinsa postitettuna. Kyselyyn tuli vain yksi vastaus, ja sekin että ei tarvita. Näin ollen Kypsän painosta päätettiin pienentää ja postittaminen lohille lopettaa. Samoin lopetettiin postitus ulkomaisille ystävyysjärjestöille, joissa on hyvin vähän suomentaitoisia lukijoita. Tämä pienensi etenkin postikuluja. Painosmäärä laskettiin 45:een kolmelta ensimmäiseltä numerolta ja 145:een abinumerolta.

2017 ja 2018 kohti painetusta lehdestä luopumista

Kypsä on jo vuosia ilmestynyt painetun muodon ohella myös sähköisenä KyOn nettisivulla ja ajoittain myös Issue-palvelussa. Jo vuonna 2017 keskusteltiin Kypsän painamisen lopettamisesta, mutta painamista päätettiin vielä jatkaa ja vasta selvittää asiaa. Tässä vaiheessa jo varsin pienestä painoksesta luopuminen ei enää ollut niinkään taloudellinen kysymys. Vuonna 2018 toteutetun kyselyn mukaan hyvin harva jos kukaan enää luki Kypsää painettuna lehtenä. Nettilehti kuitenkin ilmestyi aina ennen painettua lehteä, ja sitä oli myös helppo mainostaa linkkaamalla se WhatsAppiin. Myös ekologisuusnäkökulma nousi esille.

2019 ja sen yli, Kypsän sähköistämisen tulevaisuus

Kuten varmaan huomaat, Kypsä ilmestyy nyt osoitteessa kypsa.kymenlaaksonosakunta.fi. Kiitos tästä kuuluu Janne Salokoskelle, joka joko tiedotussihteerin tahi Kypsän toimittajan ominaisuudessa on luonut alustan, jota luet. Muutama kuukausi siinä kesti, mutta koskapa Kypsä olisi ilmestynyt aivan vuoden alussa.

Ainakin vuonna 2019 Kypsän on tarkoitus ilmestyä sekatyylillä siten, että ”hitaan journalismin” jutut ilmestyvät edelleen rypäissä neljä kertaa vuodessa mutta menneistä tapahtumista tiedottamiseksi lukeutuvat jutut – kuten jutut vuosijuhlista, rajiksista tms. – saavat ilmestyä heti valmistuttuaan ko. tapahtuman jälkeen juttukokonaisuuksien ulkopuolella.

Lehtijuttujen yhtäaikainen ilmestyminen rypäissä ei tietenkään ole teknisesti välttämätöntä. Selkeä deadline kuitenkin edistänee juttujen valmistumista ajallaan. On ainakin mahdollista, että päätetyissä ilmestymisajoissa pysytään edeltäviä vuosia paremmin, sillä uudessa konseptissa taittaminen ei enää ole hidastava tekijä. Jos lehtien ilmestyminen ei kuitenkaan pysy aikataulussa, ei ole mitään syytä julkaista vuoden 2019 numeroita enää 2020-vuoden puolella, kun verotus ei enää vaadi sitä. 

Abikypsä jää Kypsän numerona historiaan. Sen sijaan on mahdollista – jos Kypsä-toimituskunnalla ja rekrytointivaliokunnalla aikaa riittää – koostaa abeja varten KyOn abiesite, joka ei ole niin selvästi vuoteen sidottu kuin Kypsän abinumero on ollut. Se voisi sisältää juttuja usein kysytyistä kysymyksistä, kuten ”Mikä on osakunta?”, ”Löytääkö Helsingistä asunnon?”, ”Millaista yliopisto-opiskelu on?” jne.

Arkistoja varten – sillä osakuntahan elää aina toinen jalka perinteessä – lienee vuoden lopussa parasta printata tai jopa painattaa myös fyysinen Kypsän kooste.

Tällainen siis on suunnitelmamme KyOn uudeksi uljaaksi osakuntalehdeksi ainakin vuodeksi 2019. Kyllä Kypsä sen verran hyvä on, että aina parhaat palat tämän vuoden pohjatyöstä kestävät sen ylikin.



Aapo
Päätoimittaja 2019
ja henkilö joka onnistuu tehokkaasti välttämään valokuvissa esiintymistä

Kuvan ottanut: Camilla Relander