Ad fontes – Historiantutkimuksen monenlaiset lähdeaineistot

Graduntekoa vuosina 2016-2017

KyOn gradustipendinsaajalle kuuluu oman gradunsa esittely niin graduillassa kuin Kypsän sivuilla osakuntalaisille, näiden sivistämiseksi ja akateemisen elämän tuntemuksen kasvattamiseksi, sillä jokaisella meistä on vuorollaan edessä iso-G tai vastaava lopputyö. Graduni varsinaista sisältöä esittelin jo graduillassa syksyllä 2017 sekä aikoinaan Kypsässäkin, lisäksi gradu on nyt luettavissa myös KyOn kirjakokoelmassa. Näistä syistä päädyin kertomaan enemmän siitä, miten historian alan gradu syntyy ja kuinka erilaiset lähdeaineistot vaikuttavat ja ohjaavat historian tutkimusta.

Voikkaan Virtakiven valapaton viiva.
Voikkaan Virtakiven valapaton viivalla kesällä 2016. Kuva: Tapio Pykälistö.

Arkistolähteitä löytyy monenlaisia, onneksi nykypäivänä iso osa on digitoitu sähköiseen muotoon ja tämän mahdollistaa erilaiset haut ja ajot aineistossa, jolloin pystyy katsomaan mm. tiettyjen sanojen esiintyvyyden frekvenssejä sanomalehdissä. Toki 1890-luvun kontekstissa on muistettava tuolloisen sensuurin vaikutus siihen, mitä sai kirjoittaa ja painaa. Joten kaikesta ei painetuissa aineistoissa voinut puhua. Suuri hyöty ovat myös sähköisiin järjestelmiin siirretyt arkistoluettelot, sillä ilman niitä arkisto on käytännössä hyvin tuntematon. Uusi Finna-kanta pyrkii kokoamaan kaiken kulttuuriperintö- ja historiallisen aineiston Suomesta piiriinsä, jolloin tekstien, kuvien ja esineiden välinen institutionaalinen jaottelu madaltuu. Sähköisten arkistoluetteloiden avulla itsekin pääsin selville joistakin aineistoista, jotka ovat vielä vain paperisessa muodossa, mutta joihin pääsi tutustumaan ja tutkimaan niitä vierailemalla niitä säilyttävässä arkistossa, kuten Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA Mikkelissä, jonka kokoelmiin on talletettu Anna-Liisa Puontin Inkeroisten ja Anjalan tehtailta kokoamat kansanperinne- ja muistitieto haastattelut. Muistitiedon osalta SKS:n kokoelmat Helsingissä osoittautuivat pettymykseksi, koska kansanperinne ja folkloristiikka suuntautunut arkiston rakentaminen on aiheuttanut sen, että tietyn paikkakunnan muistitietojen taikka hakusanoilla hakeminen onnistui huonosti. SKS:n aineisto kun on jäsentynyt tehtyjen kyselyiden teemojen mukaan. SKS:n kansanperinnearkistosta kuitenkin yritin kirkkomatka- ja luonnonilmiö kortistojen kautta löytää mainintoja tulvasta siinä onnistumatta.

Arkistomateriaalissa perinteisintä muotoa edustivat kuntien arkistot, jotka ovat kuntaliitosten myötä päätyneet Kouvolan ja Kotkan kaupunginarkistoihin. Arkistoluetteloitakaan ei ollut sähköisesti saatavilla, joten näiden arkistojen kohdalla täytyi vain lähteä päiväksi arkistoon istumaan ja aloittaa ensin pyytämällä arkistoluettelo nähtäville ja sen jälkeen tilaamaan luettelon pohjalta potentiaalisilta vaikuttavia koteloita ja sidoksia ylös tutkijasaliin. Tässä 1800-luvun kunnallishallinnon ja yleisen byrokratian tietäminen auttoi, pöytäkirjoista löytyi kunnanelinten käsittelemät asiat ja tehdyt päätökset, mutta laajemmin ja enemmän aineistoa löytyi esimerkiksi saapuneiden kirjeiden sidotuista niteistä, kuten kirjeitä kuvernööriltä tai naapurikunnilta sekä kylien ja kuntalaisten valituksia kunnanjohdolle.

Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta.
Mikkelin maakunta-arkisto: Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta. Haastekirje tilanomistajille saapua käsittelemään korvausvaatimuksia tulvavahingoista.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Kuntien ohella tulvaa käsiteltiin vahingonkorvausten kautta myös käräjillä. 1800-luvun tuomiokirja-aineistoa ei vielä ole digitoitu sähköiseen muotoon, joten siihen tutustuminen täytyi hoitaa vierailulla Mikkelin maakunta-arkistoon, mihin Viipurin läänin ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokirjat ja kirkonkirjat on koottu. Tulva-asiassa etenkin Valkealan käräjät muodostuivat herkulliseksi aineistoksi valitus- ja lausuntokirjeineen. Tulvakäräjien jäljille olin päässyt Valkealan kunnan pöytäkirjojen kautta, missä tulvakäräjiä oli puitu kunnantuvassa.

Erikoisempia aineistoja olivat erilaiset tilastot ja hydrologiset kartat, jotka on julkaistu tulvavuosien jälkeen vuoden 1910 Suomen kartastossa sekä Hydrografisen toimiston (nyk. SYKE) julkaisemassa tutkimusjulkaisussa Kymijoesta ja Päijänteestä molempien syvyysmittausten ja tarkkavaa’ituksen valmistuttua vuoteen 1910 mennessä.

Myllykosken ja Ummeljoen koskisosuuden syyvyysmittauskartta.
Myllykosken ja Ummeljoen koskiosuuden syvyysmittauskartta vv. 1904-1905 mittausretkeltä.
HY, Kumpulan kirjasto: Blomqvist, Edvard – Kymmene älf och dess vattensystem, 1911.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Historian perinteisten aineistojen kannalta eksoottisimpia olivat maastossa tehdyt tulvaviivojen etsinnät, missä pääsi jo lähemmäksi arkeologien työsarkaa. Haastavimmaksi löytää ja saavuttaa osoittautui Voikkaan Virtakiven valapaton viiva, joka on nykyisin Kouvolan kaupungin venelaiturien alueella. Onneksi kaupungintalon päivystävä sihteeri suostui lainaamaan laiturin portin avaimen kovin epäileväisestä ilmeestään huolimatta, niin parhaiten säilynyt viiva pääsi osaksi gradun kuvaliitteitä. Voikkaan viiva on parhaiten säilyneitä valapaton viivoja Suomessa, koska sitä on maalattu aina uudestaan silloin tällöin näkyville kallioseinään. Kts. kuva tämä artikkelin alussa.

Gradunteon nautinnollisinta osaa itselleni oli juuri erilaisten lähteiden metsästäminen ja jäljittäminen erilaisten aineistojen kautta. Ympäristöhistoriassa on tyypillistä, että ihmisen ja luonnon suhteesta kertovat dokumentit ja jäljet ovat hajaantuneet muun ihmisten tuottamien asiakirjojen ja aineistojen joukkoon, sillä ympäristö on alettu mieltää omana selkeästi erottuvana todellisuuden ja inhimillisen toiminnan osa-alueenaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinaisesti vasta 1950-luvulta alkaen. Tuolloin voimakas teollistuminen ja sitä seurannut saastuminen yhdessä urbanisoitumisen kanssa loi yhteiskunnallisen tilanteen, josta ympäristöliike sai alkunsa.

Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva.
Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva ja Kymijoen pinta suhteessa v. 1899 tulvatasoon kesällä 2016. Kirjoittaja seisomassa viivan kohdalla, nykyinen joen pinta vasemmalla. Kuva: Heli Pykälistö.

Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena

(Tämä artikkeli esittelee opinnäytestipendin saanutta pro gradu – tutkielmaa)

Estetiikan pro graduni päätyi tarkastelemaan ilmiötä, joka on lähellä minua. Oikeastaan ne ovat ihollani sekä ihossani: tatuoinnit. Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena (2019) on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin:miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielman aineistoksi valikoitui ulkomaalainen kirjallisuus, sillä Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja. Samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Yksittäisen maininnan maoritatuoinneista heitti aikoinaan muuan Immanuel Kant teoksessaan Arvostelukyvyn kritiikki (1790). Tatuointien ”kantajana” (aivan kuin tämä olisi tauti, vaikka kyllä, niihin jää koukkuun) tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani. Koska tatuoinneilla on historiaa lähes joka puolella maapalloa, rajoittuu tutkimukseni pääsääntöisesti länsimaalaiseen tatuointikulttuuriin. Eikä siinä vielä kaikki: tähän iloiseen tutkielmaan mahtui mukaan myös drag queenit, SoundCloud-räppärit, rintasyöpäpotilaat sekä Meksikon vampyyrinainen.

Pelkästään tatuoinnin ottaminen on kiehtova psykologinen prosessi, jossa tatuoinnin ottaja pohtii tatuoinnin sisältöä ja liittää siihen erilaisia tunteita, mieltymyksiä sekä muistoja. Tatuoinnin halutaan heijastavan omaa minää ja niillä halutaan korostaa omaa yksilöllisyyttä. Toisaalta tatuoinnit ovat keino kuulua yhteisöön: tatuoijat, tatuoidut sekä tatuoinneista kiinnostuneet kokoontuvat esimerkiksi tatuointimessuille jakamaan intohimoaan muiden kanssa. Edelleen tatuoinnit voivat merkata kuuluvuutta esimerkiksi jengiin tai rikollisjärjestöön. Tatuointeja kuitenkin ottavat eri ihmiset kaikissa sosiaaliluokissa, minkä vuoksi tatuointeja ei enää voida laskea ”merimiesten, rikollisten ja prostituoitujen merkeiksi”. Toki edelleen esimerkiksi niin kutsutut ”SoundCloud-räppärit” käyttävät tatuointeja saadakseen mahdollisimman rikollisen ulkomuodon. Mutta emme voi enää sanoa, että tatuoinnit kuuluisivat yksinomaan rikollisille.

Taiteen kentällä tatuoinnit ovat mielenkiintoinen ilmiö, joka lainaa paljon perinteisiltä taidemuodoilta, mutta samalla haastaa meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointien tyyleissä näkyy samoja elementtejä kuin esimerkiksi kuvataiteessa: symboliikkaa, poptaidetta, realismia, tussipiirroksia sekä japanilaisia puupiirroksia. Toisaalta tatuoinneille on kehittynyt omia tyylejä, kuten old school-tatuoinnit sekä alkuperäiskansojen omat tatuointityylit ja niistä johdetut tyylit kuten tribaalit. Meillä vaikuttaa olevan myös tarve kategorisoida tatuointeja samalla tavalla kuin esimerkiksi elokuvia tai kuvataidetta. Tatuoinnit voidaan nähdä jopa performanssitaiteena, sillä tatuoinnit hyödyntävät ihmiskehoa ja sen liikettä. Tatuointien arvioiminen tatuointikilpailuissa on ammattilaisten hommaa ja monen taidemuodon tavoin tatuointikulttuuri on hyvin kaupallistettu.

Tatuoinnin ehkä mielenkiintoisin piirre on sen pohja eli iho. Tatuointi voidaan nähdä ihon päällä olevana erillisenä osana, mutta tatuointi tehdään ihon sisään, jolloin se on myös sisällämme ja osa kehoa. Tatuointi kestää niin kauan, kunnes keho kuolee sekä muuttuu kehon ja ihmisen elintapojen mukana. Kuten iho, tatuoinnille annettu merkitys ei ole muuttumaton. Tekovaiheessa ihminen antaa tatuoinnilleen tietyn tulkinnan, mutta ihmisen kasvaessa tatuointi tulkitaan uudelleen. Näin tatuoinnin narratiivi muuttuu ajan myötä. Samalla erheellisiksi koetut tatuoinnit kasvavat osaksi minäkuvaa, kun niille pyritään keksimään parempi tulkinta. Esimerkiksi hevostatuointi edusti ottamishetkellä rakkautta hevosiin, mutta kuitenkin kymmenen vuoden päästä tatuointi on vainmuistutus vanhasta harrastuksesta. Uudet tulkinnat vähentävät tarvetta poistaa tatuointi. Uudet tulkinnat ja narratiivit osoittavat myös, ettemme koskaan voi palata menneeseen, vaan tarkastelemme itseämme aina nykyisyyden kautta.

Tarkastellessani tatuointeja taidemuotona otin vertailuksi mukaan kaksi ilmiötä,jotka ovat tatuointien tavoin muuttuneet taidemuodoiksi: kehotaiteen ja graffitit. Länsimaissa kehotaiteella ei ole ollut samanlaista maailmankatsomuksellista asemaa tai vahvaa osaa rituaaleissa kuin esimerkiksi alkuperäiskansoilla. 1900-luvulta alkaen kehotaide on vilahdellut muun muassa kantaaottavassa taiteessa ja drag queenien keskuudessa. Monille kulttuureille ja kansoille kehotaide on ollut osa kauneuskäsitystä, mutta länsimaissa kehotaide on tullut osaksi kaunistautumista vasta viime vuosikymmeninä sekä keinoksi korostaa omaa identiteettiä. Kehotaide on tietyissä kulttuureissa korostanut kuuluvuutta yhteisöön ja edelleen esimerkiksitatuointien avulla ihmisellä on mahdollisuus päästä osaksi yhteisöä.

Niin kehotaiteella kuin graffiteilla on pitkä historia, jota on värittänyt laittomuusja rikollisuus. Kehotaidetta on käytetty rikollisten merkitsemiseen ja rikolliset ovat luoneet omia koodistojaan tatuoinneilla. Graffitit ovat kehotaiteen tavoin kannanottoja, joista esimerkkinä graffititaiteilija Banksyn taide. Graffitien kohdalla laittomuus saatetaan edelleen kokea siihen kuuluvaksi piirteeksi, toisin kuin tatuoinneissa tai kehotaiteessa. Tulevaisuus näyttää, siirtyvätkö graffitit tatuointien tavoin enemmän lailliseksi toiminnaksi, mihin vaikuttaa niin laki kuin ihmisten asenteet. Myös kaupunkisuunnittelu ja graffiteille varatut alueet voivat auttaa suhtautumaan niihin suopeammin.

Tarkastellessani tatuointien psykologisia ulottuvuuksia, otan esille muutamia esimerkkihenkilöitä sekä rintasyövän jälkeisistä leikkausarvista kärsineet naiset. Tatuoinneilla voi olla symbolisia merkityksiä ja ne voivat toimia muistutuksena niin itselle kuin muille. Erityisesti Tova Friedmanin tapauksessa tatuointi toimii muistutuksena ulkopuolisille historian kauhuista: hänellä on kädessään natsien keskitysleirillä tehty numerosarjatatuointi. Meksikolaiselle Maria Jose Cristernalle ”vampyyrinaiseksi” muuntautuminen on auttanut häntä kertomaan muille synkästä menneisyydestään parisuhdeväkivallan uhrina. Tatuoinneilla Cristena on luultavasti kokenut itsensä kokonaisemmaksi samalla tavalla kuin tatuoinnin ottaneet rintasyöpäpotilaat. Tatuointien avulla rintasyövän arvista toipuneet naiset ovat voineet määritellä naiseutensa itse sen sijaan, että turvautuisivat implantteihin näyttääkseen ”normaaleilta”. Tatuoidut rintasyöpäpotilaat edustavat niitä naisia, jotka määrittelevät itse sen,mikä on eroottista ja kaunista. Nykyinen tatuointikulttuuri onkin antanut erityisesti naisille mahdollisuuksia määritellä itse oman ulkonäkönsä.

Tatuointi on mielenkiintoinen ilmiö, joka kertoo niin kantajalleen hänestä itsestään, kuin siitä, millainen yhteiskuntamme on nyt. Näin tutkielman jälkeen olen huomannut, miten paljon pelkästään tatuoinnit kertovat suhteestamme kehoomme ja esteettisistä mieltymyksistämme niin itsessämme kuin muissa. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle vielä paljon päänvaivaa (hyvässä mielessä) ja toivottavasti itse pääsen tämän tutkimusaiheen pariin vielä uudestaan.

Anna-Liisa Koskinen sai opinnäytestipendin 2019

Virtuaalipotilaat kliinisen farmasian opetuksessa

Farmasia alana on haastavan murroksen edessä: Väestön vanheneminen ja sairastuminen sekä uusien lääkkeiden käyttöönotto lisäävät farmaseuttisen osaamisen tarvetta. Haasteena on sovittaa osaaminen osaksi moniammatillista työyhteisöä, jossa potilaan hoitopolku olisi mahdollisimman saumaton ja turvallinen. Kaikessa avaintekijänä on uusien ammattilaisten koulutus ja työelämään siirtyneiden farmasistien osaamisen ylläpitäminen ja päivittäminen. Yhtenä ratkaisuna on esitetty digitaalisten oppimisalustojen käyttöönottoa ja niiden hyödyntämistä.

Digioppimiseen liittyy kuitenkin paljon haasteita. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käsitelty paljon oppimisen tehokkuutta ja tuloksia verrattuna perinteiseen oppimiseen. Useissa tutkimuksissa nousivat haasteiksi tekniikan käytettävyys sekä erilaiset ohjelmat. Toisaalta jatkuvasta käytöstä ei ole saatu tutkimustuloksia, joten aiheen syvempi tarkastelu jatkossa on tarpeen. Digitaalinen oppiminen ei myöskään merkittävästi parantanut substanssioppimistuloksia, vaikka digialustoilla ja virtuaalipotilassovelluksilla saatiin hyviä suorituksia. Sovellukset kuitenkin nopeuttivat oppimisprosessia sekä tehostivat oppimista.

Terveydenhuollossa haasteellista on myös päätöksenteon harjoittelu ja interaktiivinen opetus. Näitä ominaisuuksia tutkittiin myös sovellusten avulla. Tutkimusten mukaan interaktiivisuus nopeutti oppimista ja lisäsi opiskelijan varmuutta kliinisessä hoidossa. Sovellusten yllättävä lisä opetukseen oli empatiakyvyn parantuminen potilaita kohtaan verrattuna tavallisia oppimismenetelmiä käyttäviin opiskelijoihin, sillä opiskelija pystyi hahmottamaan paremmin virtuaalipotilaan elämäntilannetta sekä potilasta kokonaisuutena.

Digitaaliseen oppimiseen liittyy myös sanattomaan kommunikointiin liittyviä haasteita. Näistä huolimatta digitaaliset alustat mahdollistivat silti tehokkaan ja turvallisen oppimisympäristön, jossa opiskelija voi tehdä omaan tasoonsa soveltuvia tehtäviä. Tutkimusta tarvitaan kuitenkin edelleen, jotta digitaalisia oppimisympäristöjä voidaan kehittää ja optimoida mahdollisimman monelle soveltuvaksi.

Ilona Raimas sai opinnäytestipendin 2019 farmasian opinnäytetyöhönsä Virtuaalipotilaat kliinisen farmasian opetuksessa.