Ritvan muotokuva, vihdoinkin!

Edesmennyt inspehtori Ritva Serimaa sai arvoisensa muotokuvan.

Kymenlaakson Osakunnan inspehtorimuotokuvat ovat viimein saaneet keskuuteensa Ritva Serimaan muotokuvan. Serimaa toimi KyOn inspehtorina vuosina 2009-2014 ja harmillisesti menehtyi vuonna 2016 vaikean sairauden johdosta. Serimaa toimi fysiikan professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 2004 lähtien.

Vaikka taulun toteuttamiseen liittynyt byrokratia sai suorastaan brexitmäiset mittasuhteet, paljastettiin taulu viimein osakuntalaisille KyOn 87. vuosijuhlan cocktail-tilaisuudessa 22.2.2020. Serimaan muotokuvan on maalannut Laura Peltonen.  Muotokuva on toteutettu valokuvien ja Serimaan aviomiehen Olli Serimaan toiveiden pohjalta.

Ritva Serimaan muotokuva (Laura Peltonen, 2020).

Serimaan muotokuva on mielenkiintoinen sekoitus erikoista ja perinteikästä. Perinteistä edustaa muotokuvalle tyypillinen asetelma ja maalausjälki. Teoksen erikoisuus piilee taustassa, jossa komeilee CERNin
synkrotronikiihdytin. Ajatus CERNin liittämisestä muotokuvan taustaksi kuulosti aluksi erikoiselta, mutta onneksi tähän rohkeaan valintaan päädyttiin. Tausta vangitsee hienosti Serimaan ansiokkaan työhistorian (muun muassa CERNin parissa) ja antaa teokselle persoonallisen vivahteen. Erikoisesta aiheestaan huolimatta tausta ei pomppaa liikaa esiin, vaan jättää Serimaan teoksen pääosaan.

Teoksen kaunis yksityiskohta on hento auringonvalo, joka luo muuten tummasta taustasta lämpimän. Auringonsäteet kulkeutuvat kepeästi kiihdyttimen katolta Serimaan pitkiin hiuksiin kuljettaen samalla katseen taustasta itse henkilöön. Onnistuneella mallinnoksella ja värivalinnoilla Serimaan kasvoista on saatu eloisat sekä tunnistettavat. On hämmästyttävä huomata, miten hyvin Serimaa on saatu mallinnettua pelkästään valokuvan (tai valokuvien) perusteella. Pehmeä sivellinjälki ja maanläheiset sävyt tekevät kokonaisuudesta rauhallisen.

Vaikken Serimaata tuntenut kovin hyvin, koen muotokuvan kuvastavan hienosti niin Serimaan ansiokasta työuraa kuin hänen persoonaansa. Pitkä päätösprosessi johti onnistuneeseen valintaan ja Ritva on vihdoin täällä!

Lähteet: Hämäläinen, Keijo & Huotari, Simo 2016: ”Ritva Serimaa” (Academia scientiarum fennica).

KyOn inspehtorit V: Fritz ”Piki” Niinivaara 1963-1968

Aimo Halilan jälkeen Osakunta valitsi viidenneksi inspehtorikseen ensimmäisen lihateknologian professorin Fritz Niinivaaran, joka tunnettiin yleisesti lempinimellään Piki. Inkeroisissa vuonna 1919 syntynyt Niinivaara on jäänyt historiaan ennen kaikkea suomalaisen makkaranvalmistuksen pioneerina, jonka ansiosta Suomen kesässä voidaan nauttia niin HK-sinisestä, kabanosseista ja muista lihatuotteista.

Valmistuttuaan vuonna 1946 biokemialta Niinivaara toimi AIV-rehun keksijän ja nobelistin A. I. Virtasen tutkimusapulaisena. Kun Virtaselta tiedusteltiin vuonna 1947 sopivaa henkilöä Osuusteurastamojen tutkimuslaitoksen johtajan tehtävään, hän suositteli Niinivaaraa tähän työhön. Niinivaara teki merkittävimmän uransa makkaranvalmistuksen starter-kulttuurin kehittäjänä, jonka avulla erilaisten kestomakkaroiden ja lihatuotteiden kypsyttäminen bakteeripuhdasviljelmien avulla tuli mahdolliseksi teollisessa mittakaavassa. Osakunnan ohella Niinivaara oli merkittävässä roolissa nuoren elintarviketieteen oppiaineen opiskelijajärjestön Lipidin pitkäaikaisena kuraattorina.

Osakunnalla Niinivaaran inspehtorikausi osui osakunnan suuruuden vuosiin, jolloin KyOn jäsenmäärä kasvoi yli 1000 jäseneen. Samalla paineet osakuntien ja ylioppilaskunnan uudistamiseksi ja ristiriidat vanhojen perinteiden ja nousevan vasemmistolaisliikkeen alkoivat kasvaa. Vastauksena jäsenmäärän kasvuun ja uudistusvaatimuksiin KyOssa aloitettiin 1965 keskustelut osakunnan hallinnon ja sääntöjen uudistamiseksi. Uudistustyön lopputuloksena vuonna 1967 KyOn osakuntaneuvosto korvattiin hallituksella, emännän ja isännän automaatiojäsenyys poistettiin hallituksesta ja fuksit saivat äänioikeuden osakunnan kokouksissa.

Inspehtori Niinivaara kannusti osakuntaa laajentamaan ystävyysjärjestöjensä piiriä ja ajoi innokkaasti ystävyyssuhteiden solmimista johonkin unkarilaiseen opiskelijajärjestöön. Niinivaaran aikana KyOn ensimmäiset laulukirjat myös näkivät päivänvalon. 1960-luvulla osakunnat suunnittelivat oman ylioppilastalon rakentamista ja erilaiset asuntolaprojektit saivat alkunsa, joista suurimpana Vallila-projekti. KyO oli mukana alustavissa keskusteluissa, mutta varojen riittämättömyyden vuoksi KyO vetäytyi rakennushankkeista ja jäi näin vielä 50 vuodeksi vain Domus Academican 3 asuntolapaikan varaan.

Ylioppilasmaailman poliittiset paineet purkautuivat muun Euroopan mukana 1968 ”hulluna vuotena”, joka näki Vanhan valtauksen ja osakuntien aseman romahtamisen HYY:ssä. Reaktiona mullistuksiin ylioppilasmaailmassa osakunnat perustivat HYYn tilalle uuden Osakuntien Yhteisvaltuuskunnan yhteistoimintaelimekseen. Keskellä poliittista kuohuntaa inspehtori Niinivaara jätti eroanomuksensa inspehtorin virasta, minkä osakunta hyväksyi vuoden 1969 puolella uuden inspehtorin löydyttyä. Niinivaara keskittyi lihateknologian kehittämiseen elintarviketieteen alana sekä tieteenalan kansainvälisten konferenssien ja järjestöjen organisoimiseen.

Inspehtori Niinivaaran valokuvapotretti salin seinällä.

Niinivaarasta osakunta teetti 1970-luvulla valokuvasuurennoksen, joka nykyisin on DGO:n salin seinällä.

KyOn Inspehtorit IV: Aimo Halila 1956-1963

KyOn inspehtori-sarjaa jatkuu neljännessä osassaan, missä päästään jo 1950- ja 1960-luvuille osakunnan historiassa.

Veli Merikosken inspehtorikauden päätyttyä hänen siirtyessään valtionhallinnon tehtäviin, osakunta valitsi neljänneksi inspehtorikseen Suomen ja Skandinavian historian professorin Aimo Halilan. Halila oli syntynyt Lahdessa vuonna 1912, mutta suvun juuret olivat Iitissä. Halilan erikoistumisaloina historiassa olivat kunnallishistoria, Suomen kansakoululaitoksen historia sekä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin sekä Tanskan ja Norjan historia. Halilan kirjoittaman Iitin historian I osaa vuodelta 1939 pidetään ensimmäisenä modernina kunnan- ja pitäjänhistoriana Suomessa, joka vaikutti tällä saralla merkittävästi.

Aimo Halilan muotokuva lehtihuoneessa, maalannut Pekka Partanen v. 1964.

Osakunnan inspehtorina Halila vaikutti merkittävästi KyOn ja maakunnan suhteiden tiivistämisessä esiintymällä yhdessä osakuntalaisten kanssa monissa tapahtumissa maakunnassa sekä vaikuttamalla Kymenlaakson historian muistomerkkien pystyttämiseen eri paikkakunnille, kuten Tillolan taistelun muistomerkki Iitissä. Osakunnalla Halilan inspehtorikausi osui toisesta maailmansodasta toipumisen päättymiseen ja KyOn toiminnan puhkeamiseen uuteen kukoistukseen erilaisten projektien ja kerhojen muodossa. Samalla osakunta sai menestystä niin urheilu- kuin kulttuuririntamalla ylioppilaiden välisissä kilpailuissa. Osakunta näkyi ja kuului maakunnassa monenlaisten eri tempausten muodossa ja samalla osakunnan jäsenmäärä kasvoi Kymenlaaksoon perustetuista oppikouluista ja lukioista akateemiselle uralle lähtevien ensimmäisen polven ylioppilaiden saapuessa Helsingin yliopistoon. Osakunnalla kasvava jäsenmäärä aiheutti paineita tilojen riittämiselle osakuntahuoneistossa ja laajenevan osakunnan sisäisen yhtenäisyyden rakoillessa pienten kaveriporukoiden muodostuessa monisatapäisen osakunnan sisälle.

Kasvava ja laajenevan toiminta näkyi erilaisina kerhoina ja projekteina, joiden tukemiseksi KyO järjesti joka kevät virkailijakunnalle ja kiinnostuneille osakuntalaisille koulutusseminaareja Tuusulan Onnelassa. Vuosijuhlien rinnalle syntyivät vuonna 1958 Haminan Markkinat, jotka olivat alkuun muiden osakuntien vastaavien kotiseutu- ja perinnejuhlien hengessä pukukoodiltaan kansallispukujen ja tummien pukujen juhlat. Läpi 1960-luvun jatkunut Haminan Markkinoiden perinne katkesi osakunnan kriisivuosiin 1970-luvulla ja kakkosjuhla syntyi vasta 1980-luvulla uudestaan Rajanylityksenä, joka heti sai edeltäjäänsä paljon karnevalistisemman luonteen. Ankkapurhat jatkoivat ilmestymistään sodan aiheuttaman katkoksen jälkeen ja omaa lehteä kokeiltiin aikakauskirja Kymen Purhan muodossa. Halilan aikana kiertueperinne alkoi kuihtua pois ja maakunnassa pidetyt kesäjuhlat alkoivat muuttua kohti myöhempää kesäretkiperinnettä, maakuntalaisille suunnatusta tapahtumasta enemmän osakunnan jäsenten ja senioreiden omaksi tapahtumaksi. Kotiseutututkimukset jatkuivat kuitenkin edelleen vilkkaasti ja stipendejä tutkimiseen saatiin monilta eri säätiöiltä ja seuroilta. Kotiseudun tutkimusretkien tuloksia julkaistiin Ankkapurha-sarjassa ja kerättyä aineistoa lahjoitettiin maakunnan museoihin ja mm. SKS:n kansanperinnekokoelmiin.

Jouko Halilan KyOlle lahjoittama Väinö Hämäläisen maalaus Mankalankoskesta.

Aimo Halilan mukana myös hänen veljensä Jouko Halila, siviilioikeuden professori, tuli mukaan osakunnan toimintaan. Jouko Halila lahjoitti sittemmin taidekokoelmastaan Väinö Hämäläisen Mankalankoski-aiheisen maisemamaalauksen Kymenlaakson Osakunnalle. Taulu on nykyisin deponoituna Kouvolan kaupungin taidemuseo Poikiloon.

Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena

(Tämä artikkeli esittelee opinnäytestipendin saanutta pro gradu – tutkielmaa)

Estetiikan pro graduni päätyi tarkastelemaan ilmiötä, joka on lähellä minua. Oikeastaan ne ovat ihollani sekä ihossani: tatuoinnit. Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena (2019) on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin:miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielman aineistoksi valikoitui ulkomaalainen kirjallisuus, sillä Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja. Samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Yksittäisen maininnan maoritatuoinneista heitti aikoinaan muuan Immanuel Kant teoksessaan Arvostelukyvyn kritiikki (1790). Tatuointien ”kantajana” (aivan kuin tämä olisi tauti, vaikka kyllä, niihin jää koukkuun) tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani. Koska tatuoinneilla on historiaa lähes joka puolella maapalloa, rajoittuu tutkimukseni pääsääntöisesti länsimaalaiseen tatuointikulttuuriin. Eikä siinä vielä kaikki: tähän iloiseen tutkielmaan mahtui mukaan myös drag queenit, SoundCloud-räppärit, rintasyöpäpotilaat sekä Meksikon vampyyrinainen.

Pelkästään tatuoinnin ottaminen on kiehtova psykologinen prosessi, jossa tatuoinnin ottaja pohtii tatuoinnin sisältöä ja liittää siihen erilaisia tunteita, mieltymyksiä sekä muistoja. Tatuoinnin halutaan heijastavan omaa minää ja niillä halutaan korostaa omaa yksilöllisyyttä. Toisaalta tatuoinnit ovat keino kuulua yhteisöön: tatuoijat, tatuoidut sekä tatuoinneista kiinnostuneet kokoontuvat esimerkiksi tatuointimessuille jakamaan intohimoaan muiden kanssa. Edelleen tatuoinnit voivat merkata kuuluvuutta esimerkiksi jengiin tai rikollisjärjestöön. Tatuointeja kuitenkin ottavat eri ihmiset kaikissa sosiaaliluokissa, minkä vuoksi tatuointeja ei enää voida laskea ”merimiesten, rikollisten ja prostituoitujen merkeiksi”. Toki edelleen esimerkiksi niin kutsutut ”SoundCloud-räppärit” käyttävät tatuointeja saadakseen mahdollisimman rikollisen ulkomuodon. Mutta emme voi enää sanoa, että tatuoinnit kuuluisivat yksinomaan rikollisille.

Taiteen kentällä tatuoinnit ovat mielenkiintoinen ilmiö, joka lainaa paljon perinteisiltä taidemuodoilta, mutta samalla haastaa meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointien tyyleissä näkyy samoja elementtejä kuin esimerkiksi kuvataiteessa: symboliikkaa, poptaidetta, realismia, tussipiirroksia sekä japanilaisia puupiirroksia. Toisaalta tatuoinneille on kehittynyt omia tyylejä, kuten old school-tatuoinnit sekä alkuperäiskansojen omat tatuointityylit ja niistä johdetut tyylit kuten tribaalit. Meillä vaikuttaa olevan myös tarve kategorisoida tatuointeja samalla tavalla kuin esimerkiksi elokuvia tai kuvataidetta. Tatuoinnit voidaan nähdä jopa performanssitaiteena, sillä tatuoinnit hyödyntävät ihmiskehoa ja sen liikettä. Tatuointien arvioiminen tatuointikilpailuissa on ammattilaisten hommaa ja monen taidemuodon tavoin tatuointikulttuuri on hyvin kaupallistettu.

Tatuoinnin ehkä mielenkiintoisin piirre on sen pohja eli iho. Tatuointi voidaan nähdä ihon päällä olevana erillisenä osana, mutta tatuointi tehdään ihon sisään, jolloin se on myös sisällämme ja osa kehoa. Tatuointi kestää niin kauan, kunnes keho kuolee sekä muuttuu kehon ja ihmisen elintapojen mukana. Kuten iho, tatuoinnille annettu merkitys ei ole muuttumaton. Tekovaiheessa ihminen antaa tatuoinnilleen tietyn tulkinnan, mutta ihmisen kasvaessa tatuointi tulkitaan uudelleen. Näin tatuoinnin narratiivi muuttuu ajan myötä. Samalla erheellisiksi koetut tatuoinnit kasvavat osaksi minäkuvaa, kun niille pyritään keksimään parempi tulkinta. Esimerkiksi hevostatuointi edusti ottamishetkellä rakkautta hevosiin, mutta kuitenkin kymmenen vuoden päästä tatuointi on vainmuistutus vanhasta harrastuksesta. Uudet tulkinnat vähentävät tarvetta poistaa tatuointi. Uudet tulkinnat ja narratiivit osoittavat myös, ettemme koskaan voi palata menneeseen, vaan tarkastelemme itseämme aina nykyisyyden kautta.

Tarkastellessani tatuointeja taidemuotona otin vertailuksi mukaan kaksi ilmiötä,jotka ovat tatuointien tavoin muuttuneet taidemuodoiksi: kehotaiteen ja graffitit. Länsimaissa kehotaiteella ei ole ollut samanlaista maailmankatsomuksellista asemaa tai vahvaa osaa rituaaleissa kuin esimerkiksi alkuperäiskansoilla. 1900-luvulta alkaen kehotaide on vilahdellut muun muassa kantaaottavassa taiteessa ja drag queenien keskuudessa. Monille kulttuureille ja kansoille kehotaide on ollut osa kauneuskäsitystä, mutta länsimaissa kehotaide on tullut osaksi kaunistautumista vasta viime vuosikymmeninä sekä keinoksi korostaa omaa identiteettiä. Kehotaide on tietyissä kulttuureissa korostanut kuuluvuutta yhteisöön ja edelleen esimerkiksitatuointien avulla ihmisellä on mahdollisuus päästä osaksi yhteisöä.

Niin kehotaiteella kuin graffiteilla on pitkä historia, jota on värittänyt laittomuusja rikollisuus. Kehotaidetta on käytetty rikollisten merkitsemiseen ja rikolliset ovat luoneet omia koodistojaan tatuoinneilla. Graffitit ovat kehotaiteen tavoin kannanottoja, joista esimerkkinä graffititaiteilija Banksyn taide. Graffitien kohdalla laittomuus saatetaan edelleen kokea siihen kuuluvaksi piirteeksi, toisin kuin tatuoinneissa tai kehotaiteessa. Tulevaisuus näyttää, siirtyvätkö graffitit tatuointien tavoin enemmän lailliseksi toiminnaksi, mihin vaikuttaa niin laki kuin ihmisten asenteet. Myös kaupunkisuunnittelu ja graffiteille varatut alueet voivat auttaa suhtautumaan niihin suopeammin.

Tarkastellessani tatuointien psykologisia ulottuvuuksia, otan esille muutamia esimerkkihenkilöitä sekä rintasyövän jälkeisistä leikkausarvista kärsineet naiset. Tatuoinneilla voi olla symbolisia merkityksiä ja ne voivat toimia muistutuksena niin itselle kuin muille. Erityisesti Tova Friedmanin tapauksessa tatuointi toimii muistutuksena ulkopuolisille historian kauhuista: hänellä on kädessään natsien keskitysleirillä tehty numerosarjatatuointi. Meksikolaiselle Maria Jose Cristernalle ”vampyyrinaiseksi” muuntautuminen on auttanut häntä kertomaan muille synkästä menneisyydestään parisuhdeväkivallan uhrina. Tatuoinneilla Cristena on luultavasti kokenut itsensä kokonaisemmaksi samalla tavalla kuin tatuoinnin ottaneet rintasyöpäpotilaat. Tatuointien avulla rintasyövän arvista toipuneet naiset ovat voineet määritellä naiseutensa itse sen sijaan, että turvautuisivat implantteihin näyttääkseen ”normaaleilta”. Tatuoidut rintasyöpäpotilaat edustavat niitä naisia, jotka määrittelevät itse sen,mikä on eroottista ja kaunista. Nykyinen tatuointikulttuuri onkin antanut erityisesti naisille mahdollisuuksia määritellä itse oman ulkonäkönsä.

Tatuointi on mielenkiintoinen ilmiö, joka kertoo niin kantajalleen hänestä itsestään, kuin siitä, millainen yhteiskuntamme on nyt. Näin tutkielman jälkeen olen huomannut, miten paljon pelkästään tatuoinnit kertovat suhteestamme kehoomme ja esteettisistä mieltymyksistämme niin itsessämme kuin muissa. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle vielä paljon päänvaivaa (hyvässä mielessä) ja toivottavasti itse pääsen tämän tutkimusaiheen pariin vielä uudestaan.

Anna-Liisa Koskinen sai opinnäytestipendin 2019