HPJ:n havaintoja: Poikkeusajasta

Osakunta on tiiviisti sidoksissa paitsi ihmisiin, mutta myös tilaan. Leppäsuon kellari onkin monien tapahtumiensa lisäksi usealle osakuntalaiselle jopa toinen olohuone. Tähän olohuoneeseen tullaan opiskelemaan tai viettämään (enemmän tai vähemmän produktiivista) aikaa myös virallisten tapahtumien ulkopuolella. Maaliskuun osakunnan kokouksen alla 12.3. moni asia muuttui, kun koronakriisin vaikutukset arkeemme iskivät lähestulkoon kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kokous kului hämmentyneissä tunnelmissa lisätietoja odotellen.

Nyt tuosta päivästä on kulunut yli kuukausi, ja olemme saaneet sekä lisäinformaatiota (jota riittää toisinaan enemmän kuin tarpeeksi) että aikaa sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Osakuntalaisten keskuudessa on myös ollut ilo huomata, ettei toiminta välttämättä vaadikaan aina rakkaan kellarin puitteita. Tekemistä on löytynyt niin Habbosta, Discordista kuin Zoomistakin, tietenkään ulkoilua unohtamatta. Vapun ollessa jo ovella moni on varustautunut täysillä etävappuun omalta parvekkeeltaan käsin.

”Viime viikolla kävin tutkimassa flyygeliä ja posteja, jolloin huomasin aulan kellon pysähtyneen. Siitä tuli aika outo ja ontto olo.”

Nopeasta sopeutumisesta ja ilahduttavasta yhteisöllisyyden joukkovoimasta huolimatta ikävä normaaliin arkeen on ainakin minulla jo todella kova. Osakuntatilat voitiin tarvittaessa siirtää verkkoon, samoin yhteiset kohtaamisemme. Toisten näkeminen ruudun läpi tai vastaavasti pelkän äänen kuuleminen on tavallaan helpottavaa, mutta toisaalta kuitenkin kliinistä, eikä kohtaaminen siis toteudu samalla tavalla kuin siinä arjessa, jonka tunsimme ennen koronakriisiä. Huomaan kaipaavani kasvotusten tapahtuvia ihmiskohtaamisia ilman jatkuvaa digikuormitusta. Tietysti myöskin läheisten ihmisten halaamista on ikävä, sillä se ei etäyhteyksin ihan noin vain onnistukaan. Ja vaikka ihmiset ovatkin monin verroin tärkeämpiä kuin seinät, on minulla ikävä myös kellaria. Viime viikolla kävin tutkimassa flyygeliä ja posteja, jolloin huomasin aulan kellon pysähtyneen. Siitä tuli aika outo ja ontto olo.

Vaihtelevista ja välillä aika synkistäkin tunnelmista huolimatta uskon, että tunnelin päässä on valoa. Kevään edetessä ja luonnonvalon lisääntyessä siihen on yhä helpompi uskoa. Oman, vastuullisen poikkeusajan käytöksemme seurauksena meillä on edessämme taas se aika, jolloin voimme kokoontua kellariin kokoustamaan, oleilemaan, sitsaamaan ja tanssimaan aamuun asti. Siihen saakka pyrkikäämme pitämään yhteyttä ja tekemään arjestamme ja osakuntajutuista etäyhteyksien avulla niin hyvää kuin mahdollista. Vakiintuneempien etätoimintojen ja -alustojen lisäksi aina saa myös ehdottaa uusia ideoita. Kello voi pysähtyä ja sokeritoukat pitää tahoillaan aiempaa suurempia yksityisbileitä tyhjässä kellarissa, mutta jätetään me pysähtyminen väliin ja laitetaan meiningit ötökkädiskoa paremmiksi. Kiitos, että olette jaksaneet kantaa kortenne kekoon ja vaalia osakunnan yhteisöllisyyttä arjen haastavuudesta huolimatta!

Lämpimiä ajatuksia ja virtuaalihalauksia teille lähettäen,

Salli Ahtiainen-Helanne

Kolumni: Verorahoja ja kuumia tunteita

Maailman poikkeustilaa ei ole pystynyt ohittamaan viimeisen kuukauden aikana, mutta nyt viimeistään tulee merkki, josta tulisi ehkä olla huolissaan: Roni Vatto aikoo puhua (tai pikemminkin kirjoittaa) taloudesta. Kyllä, maailman kirjat eivät ole koskaan olleet näin sekaisin. Ehkä ensi Kypsässä puhun jo politiikasta, sillä se vasta huolestuttavaa olisi! Oikeastaan aiheeni lähtee taloudesta ja liikkuu sieltä tutummille vesille, joten en liiku aivan tuntemattomalla alueella.

Yle uutisoi 22.4.2020 valtion yrityksille jakamien ”koronatukien” vaikutuksesta, joka ei välttämättä ole ollut toivotun mukainen. Televisiostakin tuttu ”huutokauppakeisari” Aki Palsamäki oli palauttanut Business Finlandille saamansa 10 000€ tuen, koska hän ja hänen perheensä olivat saaneet jopa tappouhkauksia tukien johdosta. Samassa jutussa kerrotaan, ettei kyseessä ole ainut yritys, jonka henkilöstöä on uhattu. Koko tilanne tukien, Business Finlandin sekä Työ- ja Elinkeinoministeriön ympärillä on melko sekava ja monimutkainen, joten tässä on Ylen analyysi koko sotkusta. Tiivistän ehkä hieman kärjistäen koko tilanteen seuraavasti: Koko sotkussa on siis kyse koronatuen jakamisesta toimielimen kautta, jonka tehtävä ei ole jakaa koronatukea. Samalla toimielin on jakanut myöntämisperusteidensa mukaan rahaa sellaisten yritysten innovaatiotoimintaan, jotka eivät välttämättä ole kärsineet koronasta. Miksi tämä on kolumnin kannalta olennaista? Siksi, että aion puhua reagoinnista näihin uutisiin.

”Siksi meillä lukijoina on vastuu perehtyä aiheisiin ennen kuin siirrymme ilmaisemaan omaa mielipidettämme.”

Palsamäen ja muiden yrittäjien saamat uhkailut olisi helppo ohittaa vain asiaan perehtymättömien ja oman elämänsä supersankareiden huuteluksi, mutta kyseessä on ilmiö, joka näkyy yhteiskunnassamme ja maailmassamme yhä useammin ja joskus jopa vakavin seurauksin. Ihmisten reagoiminen uutisiin tunteilla ei ole uusi asia, ja mediat ympäri maailman käyttävät tätä hyväkseen saadakseen enemmän ostajia lehdilleen, katsojia lähetyksilleen tai klikkauksia klikkiotsikoilleen. Ongelma syntyy siitä, kun media ilmaisee asiat vain kapeasta näkökulmasta tai pinnallisesti maksimoidessaan juttujen määrän saadakseen mahdollisimman paljon mainostuloja. Ihmisillä on sisäinen tarve etsiä syyllisiä saadakseen heidät vastuuseen, erityisesti kun pelissä on yksilöiden maksamia verorahoja. Huonosti ja pinnallisesti kirjoitettujen uutisten synnyttämät tunnereaktiot saavat vahvistusta muiden ihmisten reaktioista ja lopulta ne purkautuvat oman käden oikeutena. Tämän syklin voi nähdä monen ”#gaten” eli somekohun takana, ja se synnyttää tunnelatauttunutta keskustelua, jossa faktoilla on toisarvoinen asema.

Yliopistoyhteisössä tilanne ei onneksi ole näin herkkä, mutta me olemme niitä, jotka myös tulevaisuudessa kulutamme näitä uutisia. Siksi meillä lukijoina on vastuu perehtyä aiheisiin ennen kuin siirrymme ilmaisemaan omaa mielipidettämme. Medialukutaitoa toitotetaan alakoulusta lähtien, mutta mielestäni myös perinteisen median edustajilta tulisi vaatia vastuuta uutistensa tasosta. Jokaisen ihmisen ajatus- ja kokemusmaailma toki vaikuttavat hänen kirjoittamaansa tekstiin, mutta perinteisen median edustajan tulisi pystyä tunnistamaan omat ennakkoasenteensa ja toimimaan niistä huolimatta mahdollisimman tasapuolisesti ja syvällisesti. Maailmamme on pienentynyt viimeisen 50 vuoden aikana entistä pienemmäksi ja monet vain tiettyä ”totuutta” julistavat mediat ovat saaneet valtaa yksinkertaistamalla ja jopa väärentelemällä faktoja. Siksi perinteisen median ei tule sortua tähän edes suurempien mainostulojen toivossa.

Roni Vatto

Kirjoittaja on täysin valmis sosionomi, joka opiskelee teologiaa ja nauttii ihmisten hämmentämisestä.

(Kuvan ottanut: Jalmari Salovirta)

Kolumni: Hitlerin naudanliha

”Vihreää diktatuuria ja tämä on vasta alkusoittoa jos he pysyy vallassa!” ”Koska järkevimmät kommentit tulevat lihansyöjiltä…” Unicafen päätös luopua naudanlihasta herätti paljon somekeskustelua ja jopa someraivoa ympäri internetiä. Edellä mainitut kommentit ovat vain esimerkkejä erään asiasta uutisoineen sivuston kommenttipalstalta, mutta ne paljastavat myös taustalla piilevän ongelman, joka ei rajoitu vain Helsingissä toimivan ravintolaketjun ruokalistaan.

Siirrytäänpä ajassa 70 vuotta taaksepäin. Toinen maailmansota on loppunut, ja maailmalle leviää tietoa niistä hirveyksistä, joita Hitlerin hallinnon alla oli tehty (kyllä, pelaan natsikortin jo tässä kohtaa). Syyllisiä etsitään ja niitä löydetään sekä tuomitaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Aika kulkee eteenpäin, ja holokaustin syy tiivistyy ihmisten mielissä natsien pahuuteen. On kuitenkin tärkeä huomata, että eräs merkittävä syy holokaustiin oli yhteiskunnassa syntynyt/luotu jako saksalaisiin ja muihin, arjalaisiin ja vähempiarvoisiin, meihin ja heihin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa ja saksalaiset laitettiin hyvin ahtaalle taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti, koska uskottiin tällaisen syyllistämisen olevan oikea rangaistus. Tämä toimintatapa oli osa niitä rappusia, joiden avulla Hitler nousi valtaan, koska Hitler otti voittajien käyttämän jaottelun voittajiin ja syyllisiin soveltaen sitä omiin tarkoituksiinsa. Hän loi yhteiskuntaan selkeän jakolinjan ja syytti toisella puolella olevia kaikesta pahasta. Tästä alkaa muodostua pelottava kuva nykyajasta, eikö totta? Mutta mehän olemme paljon viisaampia, emmekä me koskaan tekisi mitään vastaavaa?

Hitlerin käyttö esimerkkinä on hieman kärjistävää, myönnetään. Mutta aina, kun yhteiskunnassa ruvetaan vetämään jakolinjoja ja syyttelemään toista puolta, siirrymme polulle, jota ei kannata kulkea loppuun asti. Toisesta maailmansodasta on kulunut vasta 70 vuotta, ja olemme jo unohtaneet, miksi yhteiskunnan pitäisi toimia yhdessä yhteisen hyvän eteen. Tästä hyvänä esimerkkinä toiminee ”Nordean nallekarhun”, Björn Wahlroosin kommentit konsensuksen hakemisen haitallisuudesta.

En sano, että Suomessa on valtava ongelma, joka uhkaa yhteiskuntarauhaa. Koen kuitenkin tärkeäksi muistuttaa, että toisen ihmisen kuunteleminen ja kuuleminen ovat elintärkeitä ominaisuuksia sekä yhteiskunnassa että missä tahansa yhteisössä. On hyvä ja tärkeää olla eri mieltä asioista, mutta toisen ihmisen sivuuttaminen hänen mielipiteensä, poliittisen vakaumuksen tai ihan vain ulkonäön vuoksi voi johtaa tilanteeseen, jossa toinen ihminen on vähän vähempiarvoinen kuin minun mielipiteeni, poliittisen vakaumuksen tai ulkonäön edustaja. Meillä on taito keskustella rakentavasti vaikeistakin asioista, vaikka tunteella ja syyttelyllä lauotut kommentit saavat enemmän huomiota ja palstatilaa.

Siirrytään siis köyden samalle puolelle, söit naudanlihaa tai et!

Roni Vatto

Kirjoittaja on täysin valmis sosionomi, joka opiskelee teologiaa ja nauttii ihmisten hämmentämisestä.

(Kuvan ottanut: Jalmari Salovirta)

Kolumni: Teokratia vai kohtaamisen yhteisö?

Kymenlaakson osakuntaa voidaan ehkä syyttää monesta asiasta, mutta viime syksyn jälkeen jumalattomuus ei ole yksi niistä. Viimeisimmän tarkistuslaskelman mukaan aktiivisten teologien määrä osakunnalla on kasvanut 100 % ja hallituksen yhdeksästä jäsenestä neljä on teologeja. Jotain vaimeita kaikuja vallankumouksesta on kuulunut, mutta me teologit annamme tilanteen pysyä normaalina – toistaiseksi.

Tilanne on mielestäni mahtava, eikä vain sen takia, että nykyään useampi ihminen jaksaa keskustella (tai kuunnella keskustelua) syvistä teologisista ongelmista. Yksi teologian perustaidoista on keskustelun taito. Jotta en liikaa ylistäisi teologeja (joku voisi sanoa sitä synniksi), tyydyn toteamaan, että teologia itsessään on ihmisten parissa ja vuorovaikutuksessa syntyvää. Siksi teologien osaamiseen sisältyy taito kuunnella ja keskustella, mitkä puolestaan ovat välttämättömiä taitoja ihmisyhteisöjen toimimisen kannalta. Mielestäni nämä taidot korostuvat osakunnassa, sillä kaikkia muita yhteisöjä enemmän juuri osakunnassa tarvitaan kuuntelua ja keskustelua. Tämä ei johdu siitä, että osakunta olisi hankala yhteisö, päinvastoin: poikkitieteellisenä järjestönä osakuntaan voi kuulua opiskelijoita humanisteista teologeihin ja teekkareihin, matemaatikoista sosionomeihin ja geologeihin, fyysikoista oikeustieteilijöihin… Listaa voisi jatkaa loputtomiin (tai ainakin siihen asti, kunnes Suomesta loppuvat oppialat). Juuri poikkitieteellisyys luo mahdollisuuden – ja jopa velvollisuuden – oppia jotain uutta kuuntelemisen ja keskustelun kautta.

Kun liityin osakuntaan, en tuntenut juurikaan muita opiskelijoita kuin teologeja. Siksi erilaiset stereotypiat olivat saaneet mahdollisuuden kasvaa mielessäni, ja vaikka ne eivät vaikuttaneet toimintaani toisia ihmisiä kohtaan, ne saattoivat tehdä ihmisten lähestymisestä hankalaa. En välttämättä olisi viitsinyt mennä juttelemaan ohi kulkevan teekkarin kanssa jossain tapahtumassa, sillä olin luulossa, että hän on aivan eri maailmassa kuin minä. Mitä enemmän olen keskustellut ja saanut kuulla eri aloista (ja kokonaan uusista, minulle aiemmin tuntemattomista aloista), sitä enemmän tajuan sitä totuutta, mikä nykypäivän keskustelu- ja somekulttuurissa unohdetaan liian usein: toinen ihminen liikkuu, ajattelee ja tuntee, aivan niin kuin minäkin. Vaikka stereotypiat saattavat elää joissain vitseissäni, ne eivät estä minua näkemästä toista ihmistä.

Ehkä teologien vallankumous osakunnassa onkin kuuntelemisen ja keskustelun vallankumous, jossa kohtaamme toisia ihmisiä teologien, insinöörien ja estetiikkojen sijaan? Tai näin ainakin haluamme teille uskotella.

Roni Vatto

Kirjoittaja on melkein valmis sosionomi, joka opiskelee teologiaa ja nauttii ihmisten hämmentämisestä.

(Kuvan ottanut: Jalmari Salovirta)