Ad fontes – Historiantutkimuksen monenlaiset lähdeaineistot

Graduntekoa vuosina 2016-2017

KyOn gradustipendinsaajalle kuuluu oman gradunsa esittely niin graduillassa kuin Kypsän sivuilla osakuntalaisille, näiden sivistämiseksi ja akateemisen elämän tuntemuksen kasvattamiseksi, sillä jokaisella meistä on vuorollaan edessä iso-G tai vastaava lopputyö. Graduni varsinaista sisältöä esittelin jo graduillassa syksyllä 2017 sekä aikoinaan Kypsässäkin, lisäksi gradu on nyt luettavissa myös KyOn kirjakokoelmassa. Näistä syistä päädyin kertomaan enemmän siitä, miten historian alan gradu syntyy ja kuinka erilaiset lähdeaineistot vaikuttavat ja ohjaavat historian tutkimusta.

Voikkaan Virtakiven valapaton viiva.
Voikkaan Virtakiven valapaton viivalla kesällä 2016. Kuva: Tapio Pykälistö.

Arkistolähteitä löytyy monenlaisia, ja onneksi nykypäivänä iso osa on digitoitu sähköiseen muotoon. Tämä mahdollistaa erilaiset haut ja ajot aineistossa, jolloin pystyy katsomaan mm. tiettyjen sanojen esiintyvyyden frekvenssejä sanomalehdissä. Toki 1890-luvun kontekstissa on muistettava tuolloisen sensuurin vaikutus siihen, mitä sai kirjoittaa ja painaa. Kaikesta ei painetuissa aineistoissa siis voinut puhua. Suuri hyöty ovat myös sähköisiin järjestelmiin siirretyt arkistoluettelot, sillä ilman niitä arkisto on käytännössä hyvin tuntematon. Uusi Finna-kanta pyrkii kokoamaan kaiken kulttuuriperintö- ja historiallisen aineiston Suomesta piiriinsä, jolloin tekstien, kuvien ja esineiden välinen institutionaalinen jaottelu madaltuu. Sähköisten arkistoluetteloiden avulla itsekin pääsin selville joistakin aineistoista, jotka tosin ovat vielä vain paperisessa muodossa. Näihin aineistoihin pääsi tutustumaan ja tutkimaan vierailemalla niitä säilyttävässä arkistossa, kuten Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA Mikkelissä, jonka kokoelmiin on talletettu Anna-Liisa Puontin Inkeroisten ja Anjalan tehtailta kokoamat kansanperinne- ja muistitietohaastattelut. Muistitiedon osalta SKS:n kokoelmat Helsingissä osoittautuivat pettymykseksi, koska kansanperinteeseen ja folkloristiikkaan suuntautunut arkiston rakentaminen on aiheuttanut sen, että tietyn paikkakunnan muistitietojen taikka hakusanojen hakeminen onnistui huonosti. SKS:n aineisto kun on jäsentynyt tehtyjen kyselyiden teemojen mukaan. SKS:n kansanperinnearkistosta kuitenkin yritin kirkkomatka- ja luonnonilmiökortistojen kautta löytää mainintoja tulvasta, siinä kutenkin onnistumatta.

Arkistomateriaalissa perinteisintä muotoa edustivat kuntien arkistot, jotka ovat kuntaliitosten myötä päätyneet Kouvolan ja Kotkan kaupunginarkistoihin. Arkistoluetteloitakaan ei ollut sähköisesti saatavilla, joten näiden arkistojen kohdalla täytyi vain lähteä päiväksi arkistoon istumaan. Läpikäynti aloitettiin ensin pyytämällä arkistoluettelo nähtäville ja sen jälkeen piti tilata luettelon pohjalta potentiaalisilta vaikuttavia koteloita ja sidoksia ylös tutkijasaliin. Tässä 1800-luvun kunnallishallinnon ja yleisen byrokratian tietäminen auttoi, sillä pöytäkirjoista löytyi kunnanelinten käsittelemät asiat ja tehdyt päätökset. Laajemmin ja enemmän aineistoa löytyi kuitenkin esimerkiksi saapuneiden kirjeiden sidotuista niteistä, kuten kirjeitä kuvernööriltä tai naapurikunnilta sekä kylien ja kuntalaisten valituksia kunnanjohdolle.

Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta.
Mikkelin maakunta-arkisto: Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta. Haastekirje tilanomistajille saapua käsittelemään korvausvaatimuksia tulvavahingoista.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Kuntien ohella tulvaa käsiteltiin vahingonkorvausten kautta myös käräjillä. 1800-luvun tuomiokirja-aineistoa ei vielä ole digitoitu sähköiseen muotoon, joten siihen tutustuminen täytyi hoitaa vierailulla Mikkelin maakunta-arkistoon, mihin Viipurin läänin ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokirjat ja kirkonkirjat on koottu. Tulva-asiassa etenkin Valkealan käräjät muodostuivat herkulliseksi aineistoksi valitus- ja lausuntokirjeineen. Tulvakäräjien jäljille olin päässyt Valkealan kunnan pöytäkirjojen kautta, missä tulvakäräjiä oli puitu kunnantuvassa.

Erikoisempia aineistoja olivat erilaiset tilastot ja hydrologiset kartat. Näitä on julkaistu tulvavuosien jälkeen vuoden 1910 Suomen kartastossa sekä Hydrografisen toimiston (nyk. SYKE) julkaisemassa tutkimusjulkaisussa Kymijoesta ja Päijänteestä molempien syvyysmittausten ja tarkkavaa’ituksen valmistuttua vuoteen 1910 mennessä.

Myllykosken ja Ummeljoen koskisosuuden syyvyysmittauskartta.
Myllykosken ja Ummeljoen koskiosuuden syvyysmittauskartta vv. 1904-1905 mittausretkeltä.
HY, Kumpulan kirjasto: Blomqvist, Edvard – Kymmene älf och dess vattensystem, 1911.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Historian perinteisten aineistojen kannalta eksoottisimpia olivat maastossa tehdyt tulvaviivojen etsinnät, missä pääsi jo lähemmäksi arkeologien työsarkaa. Haastavimmaksi löytää ja saavuttaa osoittautui Voikkaan Virtakiven valapaton viiva, joka on nykyisin Kouvolan kaupungin venelaiturien alueella. Onneksi kaupungintalon päivystävä sihteeri suostui lainaamaan laiturin portin avaimen kovin epäileväisestä ilmeestään huolimatta, niin parhaiten säilynyt viiva pääsi osaksi gradun kuvaliitteitä. Voikkaan viiva on parhaiten säilyneitä valapaton viivoja Suomessa, koska sitä on maalattu aina uudestaan silloin tällöin näkyville kallioseinään. Kts. kuva tämä artikkelin alussa.

Gradunteon nautinnollisinta osaa itselleni oli juuri erilaisten lähteiden metsästäminen ja jäljittäminen erilaisten aineistojen kautta. Ympäristöhistoriassa on tyypillistä, että ihmisen ja luonnon suhteesta kertovat dokumentit ja jäljet ovat hajaantuneet muun ihmisten tuottamien asiakirjojen ja aineistojen joukkoon. Ympäristöä onkin alettu mieltää omana selkeästi erottuvana todellisuuden ja inhimillisen toiminnan osa-alueenaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinaisesti vasta 1950-luvulta alkaen. Tuolloin voimakas teollistuminen ja sitä seurannut saastuminen yhdessä urbanisoitumisen kanssa loi yhteiskunnallisen tilanteen, josta ympäristöliike sai alkunsa.

Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva.
Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva ja Kymijoen pinta suhteessa v. 1899 tulvatasoon kesällä 2016. Kirjoittaja seisomassa viivan kohdalla, nykyinen joen pinta vasemmalla. Kuva: Heli Pykälistö.

KyOn inspehtorit V: Fritz ”Piki” Niinivaara 1963-1968

Aimo Halilan jälkeen Osakunta valitsi viidenneksi inspehtorikseen ensimmäisen lihateknologian professorin Fritz Niinivaaran, joka tunnettiin yleisesti lempinimellään Piki. Inkeroisissa vuonna 1919 syntynyt Niinivaara on jäänyt historiaan ennen kaikkea suomalaisen makkaranvalmistuksen pioneerina, jonka ansiosta Suomen kesässä voidaan nauttia niin HK-sinisestä, kabanosseista ja muista lihatuotteista.

Valmistuttuaan vuonna 1946 biokemialta Niinivaara toimi AIV-rehun keksijän ja nobelistin A. I. Virtasen tutkimusapulaisena. Kun Virtaselta tiedusteltiin vuonna 1947 sopivaa henkilöä Osuusteurastamojen tutkimuslaitoksen johtajan tehtävään, hän suositteli Niinivaaraa tähän työhön. Niinivaara teki merkittävimmän uransa makkaranvalmistuksen starter-kulttuurin kehittäjänä, jonka avulla erilaisten kestomakkaroiden ja lihatuotteiden kypsyttäminen bakteeripuhdasviljelmien avulla tuli mahdolliseksi teollisessa mittakaavassa. Osakunnan ohella Niinivaara oli merkittävässä roolissa nuoren elintarviketieteen oppiaineen opiskelijajärjestön Lipidin pitkäaikaisena kuraattorina.

Osakunnalla Niinivaaran inspehtorikausi osui osakunnan suuruuden vuosiin, jolloin KyOn jäsenmäärä kasvoi yli 1000 jäseneen. Samalla paineet osakuntien ja ylioppilaskunnan uudistamiseksi ja ristiriidat vanhojen perinteiden ja nousevan vasemmistolaisliikkeen alkoivat kasvaa. Vastauksena jäsenmäärän kasvuun ja uudistusvaatimuksiin KyOssa aloitettiin 1965 keskustelut osakunnan hallinnon ja sääntöjen uudistamiseksi. Uudistustyön lopputuloksena vuonna 1967 KyOn osakuntaneuvosto korvattiin hallituksella, emännän ja isännän automaatiojäsenyys poistettiin hallituksesta ja fuksit saivat äänioikeuden osakunnan kokouksissa.

Inspehtori Niinivaara kannusti osakuntaa laajentamaan ystävyysjärjestöjensä piiriä ja ajoi innokkaasti ystävyyssuhteiden solmimista johonkin unkarilaiseen opiskelijajärjestöön. Niinivaaran aikana KyOn ensimmäiset laulukirjat myös näkivät päivänvalon. 1960-luvulla osakunnat suunnittelivat oman ylioppilastalon rakentamista ja erilaiset asuntolaprojektit saivat alkunsa, joista suurimpana Vallila-projekti. KyO oli mukana alustavissa keskusteluissa, mutta varojen riittämättömyyden vuoksi KyO vetäytyi rakennushankkeista ja jäi näin vielä 50 vuodeksi vain Domus Academican 3 asuntolapaikan varaan.

Ylioppilasmaailman poliittiset paineet purkautuivat muun Euroopan mukana 1968 ”hulluna vuotena”, joka näki Vanhan valtauksen ja osakuntien aseman romahtamisen HYY:ssä. Reaktiona mullistuksiin ylioppilasmaailmassa osakunnat perustivat HYYn tilalle uuden Osakuntien Yhteisvaltuuskunnan yhteistoimintaelimekseen. Keskellä poliittista kuohuntaa inspehtori Niinivaara jätti eroanomuksensa inspehtorin virasta, minkä osakunta hyväksyi vuoden 1969 puolella uuden inspehtorin löydyttyä. Niinivaara keskittyi lihateknologian kehittämiseen elintarviketieteen alana sekä tieteenalan kansainvälisten konferenssien ja järjestöjen organisoimiseen.

Inspehtori Niinivaaran valokuvapotretti salin seinällä.

Niinivaarasta osakunta teetti 1970-luvulla valokuvasuurennoksen, joka nykyisin on DGO:n salin seinällä.

Itäsuomalainen Valtuuskunta ja sen edeltäjät: Itäsuomalaisten yhteistyön pitkä ja kivinen historia

Elokuussa 2019 vietettiin jälleen Helsingin yliopiston viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistä kesäjuhlaa. Juhlan taustalla on pitkä historia itäsuomalaisten osakuntien välistä yhteistyötä ja yhteistyön hiipumista.

Alkujaan HYY toimi osakuntien yhteistyöelimenä, jonka tehtävänä oli alun alkujaan yhteisten tilojen ja myöhemmin taloprojektien hoitaminen, etenkin kun 1870 valmistui Vanha Ylioppilastalo. Sittemmin HYY hoiti myös ylioppilaskunnan yhteisiä varoja ja kirjastoa. HYYn rinnalle osakunnat perustivat erilaisia projekteja varten lyhytaikaisia toimikuntia, neuvottelukuntia, valtuuskuntia ja delegaatioita. Vuonna 1937 osakuntapakko poistui yliopistolain uudistuksena myötä, pääasiassa rangaistuksena AKS:n äärisuomalaisesta ja oikeistolaisesta politiikasta, jonka linnakkeiksi osakunnat olivat muodostuneet.

Reaktiona pakon poistumiseen osakunnat perustivat Osakuntien Valtuuskunnan sekä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikunnan, jotka mm. julkaisivat kannanottoja osakuntien puolesta. Vuonna 1938 KyOn Niilo Elo toimi SOY:n puheenjohtajana delegaation luovuttaessa Cajanderin hallituksen v. 1937 yliopistolakia vastustavan adressin presidentti Kalliolle. Kysymyksessä oli pohjimmiltaan kiista Helsingin yliopiston kielestä, Turkuunhan oli syntynyt erilliset yliopistot ruotsin- ja suomenkielisille. Äärifennomaaneja suututti heidän mielestään vaillinainen yliopiston suomalaistaminen ruotsinkielisen opetuksen jatkuessa yliopistolla ja oppiaineiden jakaantuessa kielen mukaan. Vuonna 1939 alkanut sota-aika hiljensi valtuuskunnan ja yhteistoimikunnan toiminnan, eikä erillistä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikuntaa enää sodan jälkeen elvytetty poliittisen ilmaston muututtua ja äärinationalistien kannatuksen romahdettua.

Sodan aluemenetysten ja evakkojen asuttamisen jälkeen KyO, KO, WiO ja ÖFN perustivat 1946 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan. Jo vuonna 1940 alkaen neljä karjalaisen alueen osakuntaa olivat olleet yhteistyössä keskenään evakkojen ja siirtoväen tukemiseksi. Vuonna 1946 valtuuskuntaan liittyivät osakuntien lisäksi myös kyseisten osakuntien seniorijärjestöt. Valtuuskunta ajoi yhteisiä maakunnallisia asioita ja myös oma taloprojekti oli valtuuskunnan työlistalla. KyO jättäytyi valtuuskunnan toiminnassa pian sivurooliin, sillä KyO oli kokenut pieniä aluemenetyksiä verrattuina muihin karjalaisiin osakuntiin ja muutenkin voimistuva karjalaisuuden profilointi yksinomaan ns. Vanhan Karjalan ja etenkin menetettyjen alueiden identiteetiksi loitonsi Länsi-Karjalan kulttuurisen rajavyöhykkeen väkeä piiristä, josta lopulta vuonna 1950 syntyi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan aktiivinen toiminta päättyi säätiön perustamiseen.

Vuonna 1958 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jäsenet KO, KyO ja WiO päättivät perustaa Itäsuomalaisten Osakuntien Säätiön, johon myös Savolainen Osakunta tuli mukaan. ÖFN sen sijaan jättäytyi pois säätiöstä. Säätiön tarkoituksena oli edistää karjalaista kulttuuria ja karjalaisten opiskelijoiden oloja, sekä tärkeimpänä konkreettisena projektina alkoi jälleen oman osakuntatalon suunnittelu. Säätiön toiminta päättyi kuitenkin pian perustamisen jälkeen syntyneisiin riitoihin, kun eräitä osakuntien edustajia syytettiin säätiön käyttämisestä omien yksityisten voitonpyyteidensä toteuttamiseen. Säätiö purettiin ja itäsuomalaisten osakuntien yhteistyö hajaantui jälleen

Itä-Suomalaisten Osakuntien Säätiön hajottua riitoihin KO elvytti Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jälleen vuonna 1960. Valtuuskunnan toiminnasta muodostui kuitenkin katkonaista suurista suunnitelmista huolimatta, kun Karjalaan kohdistuva kulttuurityö ei koskettanut kaikkia osakuntia yhtä lailla ja köydenvetoa tapahtui myös eri Karjaloiden välillä, etelä, pohjoinen ja länsi kun erosivat toisistaan hyvin paljon. Valtuuskunnan kautta myös KyO oli ollut mukana varojen keräämisessä Karjala-taloa varten 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mutta talon valmistuessa KyO päätti olla merkitsemättä talon osakkeita itselleen. Pääsyynä tähän oli osakkeiden hinta sekä talon syrjäinen sijainti Käpylässä, jolloin sen ei koettu palvelevan osakuntaa mitenkään.

KO:n, WiOn ja KyOn muutettua vuosina 1972 ja 1973 Liisankadulle syntyi luontevaksi yhteistoiminnan kanavaksi huoneiston hallinnointia varten perustettu Liisankadun Osakunnat ja sen Huoneistotoimikunta. HTK:n kautta Liisankadun kolmikko oli tiiviissä kanssakäymisessä keskenään, SavO:n kanssa puolestaan KO:lla oli tiiviit suhteet mm. Sarvijuhlien muodossa ja WiOn ja ÖFN:n välillä puolestaan oli ystävyyssopimus.

Vuonna 2012 KyOn ja ÖFN kuraattoreiden kesken syntyi eräillä vuosijuhlajatkoilla idea, että itäsuomalaisten osakuntien yhteinen juhla olisi hyvä tapa lähentää osakuntia toisiinsa ja tutustuttaa niiden jäsenistöjä toisiinsa. Juhlan ajankohdaksi valikoitui elokuu, koska silloin ei muita osakuntajuhlia kalentereissa vielä ole ja samalla saatettiin pitää kesäisiä pukujuhlia Uppsalan Vårbalin hengessä. Alusta alkaen mukana olivat kaikki viisi itäsuomalaista osakuntaa, ja järjestämisvuoro ja juhlamestarin homma kiersivät osakuntien kesken. Taustalla vaikutti myös muiden osakuntien antama malli valtuuskuntatoiminnasta, missä NN ja ESO juhlivat keskenään Uusmaalaisessa valtuuskunnassa, pohjalaisilla oli PV ja länsisuomalaisilla Turun ja Porin Lääni omine Topeliussitseineen. Tätä taustaa vasten viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistyö tuntui luontaiselta ja katsottiin, että juhlan kautta tapahtuva tutustuminen ja kanssakäyminen edesauttaisi myöhempää lähentymistä osakuntien kesken. Merkittävin jakolinja kulki Liisankadulta DGO:lle muuttaneen kolmikon ja Uudella ylioppilastalolla majailevien SavO:n ja ÖFN:n välillä. Tätä eroa ylittämään syntyi kevättalvella 2012 ajatus yhteisistä juhlista, koska juhliminenhan on aina kivaa ja kesäisin osakuntien tapahtumakalenterit olivat tyhjinä. Tavaksi muotoutui pian kutsua itäsuomalaisiin kesäjuhliin muiden osakuntien valtuuskunnista edustajia ja lähettää kutsu myös Turun itäsuomalaisille osakunnille, SKO ja ÖFN vid ÅA.

Vuoteen 2016 tultaessa juhla koettiin jo niin vakiintuneeksi, että yhteistyön lujittamiseksi haluttiin perustaa oma Itäsuomalainen Valtuuskuntansa, ISV. Valtuuskunnan säännöistä käytyjen pitkien neuvotteluiden ja viiden osakunnan kokouksissa käytyjen keskusteluiden jälkeen päädyttiin mahdollisimman kevyeen ratkaisuun. Valtuuskunta todettiin olevaksi, mutta sen hallintoon tai talouteen ei haluttu säännöissä ottaa kantaa, vaan jättää tämä myöhemmän kehityksen varaan. Valtuuskunnan päätarkoitukseksi tuli itäsuomalaisten kesäjuhlien juhlamestarin valitseminen ja kesäjuhlien talouden seuranta. Valtuuskunnan toiminnan alettua käytännöksi on muodostunut kiertävä puheenjohtajuus osakuntien kesken, jolloin valtuuskunnan jokaisessa kokouksessa sovitaan seuraavan kokouksen koollekutsuja- ja puheenjohtajaosakunta. Käytännössä kyseisen osakunnan kuraattori toimii kokouksen puheenjohtaja ja joku saman osakunnan edustajista kokouksen sihteerinä. Talouden hoitaminen ja valtuuskunnan varat ovat Domus Gaudiumin Osakuntien Huoneistotoimikunnan vastuulla, jonka taloudenhoitaja toimii myös ISV:n taloudenhoitajana. Tämä koettiin helpoimmaksi ratkaisuksi, kun HTK:lla oli jo valmiina kolmen viidestä jäsenestä välinen toimielin tileineen ja kirjanpitoineen.

Viiden itäsuomalaisen osakunnan liput, airuet ja kuraattorit Itäsuomalaisen Valtuuskunnan perustamistilaisuudessa 19.8.2016 kesäjuhlien cocktaileilla. Kuva: Tiina Heikkilä.

Itäsuomalaisten kesäjuhlien pitopaikkaa on pyritty kierrättämään viiden jäsenosakunnan kesken Nypolenin, Vinnin ja Domus Gaudiumin kattosauna Sivistyksen välillä. Kiertoon ei kuitenkaan ole haluttu hirttäytyä, vaan siinä on joustettu aina kunkin vuoden sen hetkisen tilanteen mukaan. Kahdet ensimmäiset kesäjuhlat pidettiin Nypolenissa juhlien saamiseksi jatkumaan ja vuodet 2016 ja 2017 juhlittiin Domus Gaudiumilla Uuden ylioppilastalon remontin vuoksi. Villinä ajatuksena on ehdotettu myös juhlien viettämistä joskus tulevaisuudessa muuallakin kuin osakuntatiloissa.

Kokouksessaan 2016 valtuuskunta valitsi itselleen viralliset värit, joiksi äänestyksessä nousi yhdistelmä musta-kulta-sininen, koska nämä värit esiintyvät jokaisen jäsenen väreissä ja silti eroaa osakuntien ja muiden järjestöjen väreistä. Oman nauhan teettämistä ei koettu tarpeelliseksi, koska nauhoja on jo monenlaisia monilla eri järjestöillä. Pohjalaiselta Valtuuskunnalta omaksuttiin ajatus valtuuskunnan jäsenten merkeistä, joka saatiin toteutettua vuonna 2018. Vuoden 2018 ISV:n cocktaileilla siihen astisille valtuuskunnan jäsenille myönnettiin ISV-merkki käytettäväksi akateemisena kunniamerkkinä.

Itäsuomalaiset kesäjuhlat:

  1. 2012 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Maria Rämö (KyO) ja Annette Tallberg (ÖFN)
  2. 2013 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Olli-Pekka Tikkanen (WiO), Suvi Okkola (WiO), Otto Luukkanen (ÖFN) ja Annette Tallberg (ÖFN).
  3. 2014 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Ester Pentti (KyO)
  4. 2015 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: Annamari Oittinen (SavO)
  5. 2016 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Tiina Heikkilä (KyO)
  6. 2017 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Kirsi Kauppinen (KO)
  7. 2018 – Paikka: Nypolen. Juhlamestari: Mikko Hietanen (ÖFN)
  8. 2019 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestarit: Olli Ahola (KyO) ja Esa-Pekka Helanne (KyO)
  9. 2020 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: SavO.

KyOn Inspehtorit IV: Aimo Halila 1956-1963

KyOn inspehtori-sarjaa jatkuu neljännessä osassaan, missä päästään jo 1950- ja 1960-luvuille osakunnan historiassa.

Veli Merikosken inspehtorikauden päätyttyä hänen siirtyessään valtionhallinnon tehtäviin, osakunta valitsi neljänneksi inspehtorikseen Suomen ja Skandinavian historian professorin Aimo Halilan. Halila oli syntynyt Lahdessa vuonna 1912, mutta suvun juuret olivat Iitissä. Halilan erikoistumisaloina historiassa olivat kunnallishistoria, Suomen kansakoululaitoksen historia sekä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin sekä Tanskan ja Norjan historia. Halilan kirjoittaman Iitin historian I osaa vuodelta 1939 pidetään ensimmäisenä modernina kunnan- ja pitäjänhistoriana Suomessa, joka vaikutti tällä saralla merkittävästi.

Aimo Halilan muotokuva lehtihuoneessa, maalannut Pekka Partanen v. 1964.

Osakunnan inspehtorina Halila vaikutti merkittävästi KyOn ja maakunnan suhteiden tiivistämisessä esiintymällä yhdessä osakuntalaisten kanssa monissa tapahtumissa maakunnassa sekä vaikuttamalla Kymenlaakson historian muistomerkkien pystyttämiseen eri paikkakunnille, kuten Tillolan taistelun muistomerkki Iitissä. Osakunnalla Halilan inspehtorikausi osui toisesta maailmansodasta toipumisen päättymiseen ja KyOn toiminnan puhkeamiseen uuteen kukoistukseen erilaisten projektien ja kerhojen muodossa. Samalla osakunta sai menestystä niin urheilu- kuin kulttuuririntamalla ylioppilaiden välisissä kilpailuissa. Osakunta näkyi ja kuului maakunnassa monenlaisten eri tempausten muodossa ja samalla osakunnan jäsenmäärä kasvoi Kymenlaaksoon perustetuista oppikouluista ja lukioista akateemiselle uralle lähtevien ensimmäisen polven ylioppilaiden saapuessa Helsingin yliopistoon. Osakunnalla kasvava jäsenmäärä aiheutti paineita tilojen riittämiselle osakuntahuoneistossa ja laajenevan osakunnan sisäisen yhtenäisyyden rakoillessa pienten kaveriporukoiden muodostuessa monisatapäisen osakunnan sisälle.

Kasvava ja laajenevan toiminta näkyi erilaisina kerhoina ja projekteina, joiden tukemiseksi KyO järjesti joka kevät virkailijakunnalle ja kiinnostuneille osakuntalaisille koulutusseminaareja Tuusulan Onnelassa. Vuosijuhlien rinnalle syntyivät vuonna 1958 Haminan Markkinat, jotka olivat alkuun muiden osakuntien vastaavien kotiseutu- ja perinnejuhlien hengessä pukukoodiltaan kansallispukujen ja tummien pukujen juhlat. Läpi 1960-luvun jatkunut Haminan Markkinoiden perinne katkesi osakunnan kriisivuosiin 1970-luvulla ja kakkosjuhla syntyi vasta 1980-luvulla uudestaan Rajanylityksenä, joka heti sai edeltäjäänsä paljon karnevalistisemman luonteen. Ankkapurhat jatkoivat ilmestymistään sodan aiheuttaman katkoksen jälkeen ja omaa lehteä kokeiltiin aikakauskirja Kymen Purhan muodossa. Halilan aikana kiertueperinne alkoi kuihtua pois ja maakunnassa pidetyt kesäjuhlat alkoivat muuttua kohti myöhempää kesäretkiperinnettä, maakuntalaisille suunnatusta tapahtumasta enemmän osakunnan jäsenten ja senioreiden omaksi tapahtumaksi. Kotiseutututkimukset jatkuivat kuitenkin edelleen vilkkaasti ja stipendejä tutkimiseen saatiin monilta eri säätiöiltä ja seuroilta. Kotiseudun tutkimusretkien tuloksia julkaistiin Ankkapurha-sarjassa ja kerättyä aineistoa lahjoitettiin maakunnan museoihin ja mm. SKS:n kansanperinnekokoelmiin.

Jouko Halilan KyOlle lahjoittama Väinö Hämäläisen maalaus Mankalankoskesta.

Aimo Halilan mukana myös hänen veljensä Jouko Halila, siviilioikeuden professori, tuli mukaan osakunnan toimintaan. Jouko Halila lahjoitti sittemmin taidekokoelmastaan Väinö Hämäläisen Mankalankoski-aiheisen maisemamaalauksen Kymenlaakson Osakunnalle. Taulu on nykyisin deponoituna Kouvolan kaupungin taidemuseo Poikiloon.