Kypsä arvioi: Cats-elokuvamusikaali

Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaali Cats on yksi maailman tunnetuimpia musikaaleja. Jotain kyseisen esityksen suosiosta kertonee sekin, että yksi sen lauluista on päätynyt uudelleen sanoitettuna jopa KyOn laulukirjaan asti (Minnet – alkuperäisversio musikaalin Grizabellan laulu Memory). Musikaalista on aikoinaan filmatisoitu video- ja elokuvaversiot 1980- ja 1990-luvuilla, mutta loppuvuodesta 2019 ensi-iltansa saanut Tom Hooperin ja Lee Hallin elokuva oli ensimmäinen nimenomaan elokuvaformaattiin sovitettu tulkinta musikaalista. Elokuva sai jo ennen ensi-iltaa osakseen paljon kritiikkiä ja kommentointia mm. antropomorfisten kissojen luomisessa käytetyn tietokonetekniikan vuoksi.

Cats perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan The Old Possum’s Book of Practical Cats (1939), joka on pieni kokoelma runoja erilaisista kissoista. Suurin osa runoista on päätynyt musikaaliin lauluina, mutta juonta runokokoelmassa ei ole. Lloyd Webber kehitti juonen runojen ympärille kirjoittaessaan ja säveltäessään menestysmusikaalinsa. Näin ollen elokuvakaan ei noudata länsimaisen elokuvan yleistä kaavaa, vaan on enemmän kokoelma musiikkinumeroita. Joten ensimmäiseksi Catsia katsottaessa on syytä muistaa, ettei kyse ole elokuvasta elokuvaformaattina, vaan musikaalista, joka on sovitettu elokuvan muotoon. Webberin muiden musikaalien tavoin Cats lainaa vahvasti materiaalia kristillisestä teologiasta ja tematiikasta.

”Nyt Cats on niin musikaalina kuin elokuvanakin puhdasta fantasiaa, jonka vetovoiman yhtenä salaisuutena on ihmismäisten kissojen ja kissamaisten ihmisten välinen kontrasti ja sulautuminen.”

Koko juonikuvion ytimessä on vanha kissojen johtaja Old Deuteronomy (suom. Viides Mooseksen kirja), pappilan kissa, jolla on valta nimetä yksi Jellicle-kissoista nousemaan Heavyside Layeriin ja syntymään uudestaan (viittaus kissojen myyttiseen 9 elämään). Kissat kilpailevat uudestisyntymästä esittäytymällä ja perustelemalla, miksi juuri heidät itsensä tulisi valita laulun muodossa. Jännite syntyy pahuutta edustavan Macavity (viittaus Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoiden professori Moriartyyn) kissan kaapatessa muut kilpailijat pyrkiessään pakottamaan Old Deuteronomyn valitsemaan hänet.

Catsin juliste. Lähde: Wikimedia.

Termi ”deuteronomy” suomentuu kreikasta toiseksi laiksi, mikä johtuu siitä, että Viides Mooseksen kirja kertaa aiemmin annetut kymmenen käskyä ja lisäksi tarkentaa niitä erilaisilla ohjeilla. Musikaalissa Old Deuteronomylla on valta muuttaa elämän ja kuoleman välistä lakia valitsemalla yksi kissoista uudestisyntymään. Mikäli Viidennen Mooseksen kirjan sisältöä ei oteta mukaan tulkintaan, nimen Toinen Laki yhdessä uudestisyntymän kanssa voi katsoa viittaavan Kristukseen ja Uuden Testamentin sanomaan. Tämä toisena lakina kumoaa vanhan Mooseksen lain sekä murtaa synnin ja kuoleman ketjun antamalla uudestisyntymän ja anteeksiannon syntisille. Näitä elokuvassa edustaa loistonsa menettänyt ja Macavityn pahoille teille houkuttelema glamourkissa Grizabella.

Paljon kritiikkiä ja haukkumista aiheuttanut tietokoneanimointi, jossa karvapeite levitettiin ihmisnäyttelijöiden vartaloihin, ei ainakaan omaa elokuvakokemustani häirinnyt. Paikka paikoin toki huomasi animoinnin kömmähdyksiä, kuten leijailevan rannekellon. Kritisointia saanut ratkaisu varustaa osa kissoista isoilla turkistakeilla (esim. Judi Denchin esittämä Old Deuteronomy) ei ollut minusta häiritsevä, vaan linjassa elokuvan kaksinaisen tulkinnan kanssa. Toisaalta tarinan sisällä kaikki henkilöt ovat kissoja, mutta tarinan ulkopuolella näyttämöllä ja valkokankaalla kissoja esittävät ihmisnäyttelijät. Musikaalin nauttiman suuren suosion myötä fanit ovat tottuneet näkemään Catsin kissoiksi puettujen ihmisnäyttelijöiden esityksenä. Mielenkiintoista olisi nähdä joskus tulevaisuudessa, millaisen reaktion ja vastaanoton saisi täysi animaatio, jossa Catsin kissat olisi tehty kissoiksi häivyttäen kaikki inhimillisyys hahmoista. Nyt Cats on niin musikaalina kuin elokuvanakin puhdasta fantasiaa, jonka vetovoiman yhtenä salaisuutena on ihmismäisten kissojen ja kissamaisten ihmisten välinen kontrasti ja sulautuminen.

Tietokoneanimaation ansiosta elokuva kykeni vanhaa musikaalia paremmin mm. luomaan kissoille liikkuvat korvat ja hännät, joiden myötä kissojen persoonallisuus, mielentilat ja kissamaisuus nousivat uudelle tasolle. Amerikassa elokuva on saanut myös osakseen valitusta kissojen liian seksuaalissävytteisestä liikehdinnästä. Toki kyseessä on baletin, nykytanssin ja akrobatian liikkeitä yhdistelevä musikaali, joten kehollisuus on vahvasti läsnä, muttei sen enempää kuin baletissakaan. Kritiikki kertoo ehkä enemmän Yhdysvaltain uusviktoriaanisesta hengestä kuin elokuvan todellisuudesta. Cats-musikaalin tärkeänä osana ovat olleet erilaiset tanssiliikkeet ja hyvin monimutkainen koreografia, joka rinnastaa Catsin moniin baletteihin. Kukin kissa tanssii oman koreografiansa mukaista tanssia ja eri tyyliset tanssit ovat laulujen mukana luomassa kunkin kissan esittelyä Victorialle, Old Deuteronomylle ja yleisölle. Alkuperäisessä musikaalissa osa kissoista, kuten Mr. Mistoffelees ja Victoria, eivät itse puhu ollenkaan vaan heidän roolihahmonsa vain tanssivat omien laulujensa aikana muiden kissojen kuoron esittäessä heidän esittelynsä. Elokuvassa mykät roolit on muutettu puherooleiksi, mikä toimii minusta hyvin ja antaa mahdollisuuden syventää hahmoja.

Catsin elokuvaversiossa juonta on vahvistettu entisestään luomalla Victorian hahmosta tarinan keskushenkilö, jonka astumista Jellicle-kissojen pariin yleisö seuraa ja jonka noviisiuden kautta eri kissat esittäytyvät ja kommunikoivat. Olen samaa mieltä siitä, että elokuvan häiritseviä kohtia olivat Jenny Anydotsin kohdalla inhimillistetyt hiiret ja torakat, joista mm. torakoita kissat söivät elävältä. Tämä oli täysin ohjaajan ja käsikirjoittajan luoma uusi ratkaisu, joka toki muistutti kissojen petomaisesta puolesta, mutta synnytti häiritsevän riitasoinnun elokuvaan. Pettymys oli myös Grizabellan rooliin valittu Jennifer Hudson, jonka ääni ei yltänyt Memoryn esittämiseen vaaditulle tasolle (esim. 1980-luvun filmatisoidussa musikaalissa Memoryn laulaa Elaine Paige).

Catsia voi suositella etenkin niille, jotka tuntevat jo musikaalin. Musikaalia tuntemattomalle Cats toimii, jos katsoja pitää mielensä avoimena ja ymmärtää, että kyseessä on elokuvaksi sovitettu musikaali, ei juonen ja henkilöhahmojen ympärille rakentuva tyypillinen elokuva. Elokuvassa on monia hienoja musiikkinumeroita (esim. Macavityn laulu) ja myös visuaalisuudessaan se on värikylläinen silmäkarkki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *