Kaikki jutut

Ad fontes – Historiantutkimuksen monenlaiset lähdeaineistot

Graduntekoa vuosina 2016-2017

KyOn gradustipendinsaajalle kuuluu oman gradunsa esittely niin graduillassa kuin Kypsän sivuilla osakuntalaisille, näiden sivistämiseksi ja akateemisen elämän tuntemuksen kasvattamiseksi, sillä jokaisella meistä on vuorollaan edessä iso-G tai vastaava lopputyö. Graduni varsinaista sisältöä esittelin jo graduillassa syksyllä 2017 sekä aikoinaan Kypsässäkin, lisäksi gradu on nyt luettavissa myös KyOn kirjakokoelmassa. Näistä syistä päädyin kertomaan enemmän siitä, miten historian alan gradu syntyy ja kuinka erilaiset lähdeaineistot vaikuttavat ja ohjaavat historian tutkimusta.

Voikkaan Virtakiven valapaton viiva.
Voikkaan Virtakiven valapaton viivalla kesällä 2016. Kuva: Tapio Pykälistö.

Arkistolähteitä löytyy monenlaisia, ja onneksi nykypäivänä iso osa on digitoitu sähköiseen muotoon. Tämä mahdollistaa erilaiset haut ja ajot aineistossa, jolloin pystyy katsomaan mm. tiettyjen sanojen esiintyvyyden frekvenssejä sanomalehdissä. Toki 1890-luvun kontekstissa on muistettava tuolloisen sensuurin vaikutus siihen, mitä sai kirjoittaa ja painaa. Kaikesta ei painetuissa aineistoissa siis voinut puhua. Suuri hyöty ovat myös sähköisiin järjestelmiin siirretyt arkistoluettelot, sillä ilman niitä arkisto on käytännössä hyvin tuntematon. Uusi Finna-kanta pyrkii kokoamaan kaiken kulttuuriperintö- ja historiallisen aineiston Suomesta piiriinsä, jolloin tekstien, kuvien ja esineiden välinen institutionaalinen jaottelu madaltuu. Sähköisten arkistoluetteloiden avulla itsekin pääsin selville joistakin aineistoista, jotka tosin ovat vielä vain paperisessa muodossa. Näihin aineistoihin pääsi tutustumaan ja tutkimaan vierailemalla niitä säilyttävässä arkistossa, kuten Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA Mikkelissä, jonka kokoelmiin on talletettu Anna-Liisa Puontin Inkeroisten ja Anjalan tehtailta kokoamat kansanperinne- ja muistitietohaastattelut. Muistitiedon osalta SKS:n kokoelmat Helsingissä osoittautuivat pettymykseksi, koska kansanperinteeseen ja folkloristiikkaan suuntautunut arkiston rakentaminen on aiheuttanut sen, että tietyn paikkakunnan muistitietojen taikka hakusanojen hakeminen onnistui huonosti. SKS:n aineisto kun on jäsentynyt tehtyjen kyselyiden teemojen mukaan. SKS:n kansanperinnearkistosta kuitenkin yritin kirkkomatka- ja luonnonilmiökortistojen kautta löytää mainintoja tulvasta, siinä kutenkin onnistumatta.

Arkistomateriaalissa perinteisintä muotoa edustivat kuntien arkistot, jotka ovat kuntaliitosten myötä päätyneet Kouvolan ja Kotkan kaupunginarkistoihin. Arkistoluetteloitakaan ei ollut sähköisesti saatavilla, joten näiden arkistojen kohdalla täytyi vain lähteä päiväksi arkistoon istumaan. Läpikäynti aloitettiin ensin pyytämällä arkistoluettelo nähtäville ja sen jälkeen piti tilata luettelon pohjalta potentiaalisilta vaikuttavia koteloita ja sidoksia ylös tutkijasaliin. Tässä 1800-luvun kunnallishallinnon ja yleisen byrokratian tietäminen auttoi, sillä pöytäkirjoista löytyi kunnanelinten käsittelemät asiat ja tehdyt päätökset. Laajemmin ja enemmän aineistoa löytyi kuitenkin esimerkiksi saapuneiden kirjeiden sidotuista niteistä, kuten kirjeitä kuvernööriltä tai naapurikunnilta sekä kylien ja kuntalaisten valituksia kunnanjohdolle.

Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta.
Mikkelin maakunta-arkisto: Valkealan pitäjän syyskäräjien 1899 pöytäkirjasta. Haastekirje tilanomistajille saapua käsittelemään korvausvaatimuksia tulvavahingoista.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Kuntien ohella tulvaa käsiteltiin vahingonkorvausten kautta myös käräjillä. 1800-luvun tuomiokirja-aineistoa ei vielä ole digitoitu sähköiseen muotoon, joten siihen tutustuminen täytyi hoitaa vierailulla Mikkelin maakunta-arkistoon, mihin Viipurin läänin ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokirjat ja kirkonkirjat on koottu. Tulva-asiassa etenkin Valkealan käräjät muodostuivat herkulliseksi aineistoksi valitus- ja lausuntokirjeineen. Tulvakäräjien jäljille olin päässyt Valkealan kunnan pöytäkirjojen kautta, missä tulvakäräjiä oli puitu kunnantuvassa.

Erikoisempia aineistoja olivat erilaiset tilastot ja hydrologiset kartat. Näitä on julkaistu tulvavuosien jälkeen vuoden 1910 Suomen kartastossa sekä Hydrografisen toimiston (nyk. SYKE) julkaisemassa tutkimusjulkaisussa Kymijoesta ja Päijänteestä molempien syvyysmittausten ja tarkkavaa’ituksen valmistuttua vuoteen 1910 mennessä.

Myllykosken ja Ummeljoen koskisosuuden syyvyysmittauskartta.
Myllykosken ja Ummeljoen koskiosuuden syvyysmittauskartta vv. 1904-1905 mittausretkeltä.
HY, Kumpulan kirjasto: Blomqvist, Edvard – Kymmene älf och dess vattensystem, 1911.
Kuva: Pasi Pykälistö.

Historian perinteisten aineistojen kannalta eksoottisimpia olivat maastossa tehdyt tulvaviivojen etsinnät, missä pääsi jo lähemmäksi arkeologien työsarkaa. Haastavimmaksi löytää ja saavuttaa osoittautui Voikkaan Virtakiven valapaton viiva, joka on nykyisin Kouvolan kaupungin venelaiturien alueella. Onneksi kaupungintalon päivystävä sihteeri suostui lainaamaan laiturin portin avaimen kovin epäileväisestä ilmeestään huolimatta, niin parhaiten säilynyt viiva pääsi osaksi gradun kuvaliitteitä. Voikkaan viiva on parhaiten säilyneitä valapaton viivoja Suomessa, koska sitä on maalattu aina uudestaan silloin tällöin näkyville kallioseinään. Kts. kuva tämä artikkelin alussa.

Gradunteon nautinnollisinta osaa itselleni oli juuri erilaisten lähteiden metsästäminen ja jäljittäminen erilaisten aineistojen kautta. Ympäristöhistoriassa on tyypillistä, että ihmisen ja luonnon suhteesta kertovat dokumentit ja jäljet ovat hajaantuneet muun ihmisten tuottamien asiakirjojen ja aineistojen joukkoon. Ympäristöä onkin alettu mieltää omana selkeästi erottuvana todellisuuden ja inhimillisen toiminnan osa-alueenaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien ja varsinaisesti vasta 1950-luvulta alkaen. Tuolloin voimakas teollistuminen ja sitä seurannut saastuminen yhdessä urbanisoitumisen kanssa loi yhteiskunnallisen tilanteen, josta ympäristöliike sai alkunsa.

Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva.
Myllykosken Viialan Hevoskiventöyryn valapaton viiva ja Kymijoen pinta suhteessa v. 1899 tulvatasoon kesällä 2016. Kirjoittaja seisomassa viivan kohdalla, nykyinen joen pinta vasemmalla. Kuva: Heli Pykälistö.

KyOn inspehtorit V: Fritz ”Piki” Niinivaara 1963-1968

Aimo Halilan jälkeen Osakunta valitsi viidenneksi inspehtorikseen ensimmäisen lihateknologian professorin Fritz Niinivaaran, joka tunnettiin yleisesti lempinimellään Piki. Inkeroisissa vuonna 1919 syntynyt Niinivaara on jäänyt historiaan ennen kaikkea suomalaisen makkaranvalmistuksen pioneerina, jonka ansiosta Suomen kesässä voidaan nauttia niin HK-sinisestä, kabanosseista ja muista lihatuotteista.

Valmistuttuaan vuonna 1946 biokemialta Niinivaara toimi AIV-rehun keksijän ja nobelistin A. I. Virtasen tutkimusapulaisena. Kun Virtaselta tiedusteltiin vuonna 1947 sopivaa henkilöä Osuusteurastamojen tutkimuslaitoksen johtajan tehtävään, hän suositteli Niinivaaraa tähän työhön. Niinivaara teki merkittävimmän uransa makkaranvalmistuksen starter-kulttuurin kehittäjänä, jonka avulla erilaisten kestomakkaroiden ja lihatuotteiden kypsyttäminen bakteeripuhdasviljelmien avulla tuli mahdolliseksi teollisessa mittakaavassa. Osakunnan ohella Niinivaara oli merkittävässä roolissa nuoren elintarviketieteen oppiaineen opiskelijajärjestön Lipidin pitkäaikaisena kuraattorina.

Osakunnalla Niinivaaran inspehtorikausi osui osakunnan suuruuden vuosiin, jolloin KyOn jäsenmäärä kasvoi yli 1000 jäseneen. Samalla paineet osakuntien ja ylioppilaskunnan uudistamiseksi ja ristiriidat vanhojen perinteiden ja nousevan vasemmistolaisliikkeen alkoivat kasvaa. Vastauksena jäsenmäärän kasvuun ja uudistusvaatimuksiin KyOssa aloitettiin 1965 keskustelut osakunnan hallinnon ja sääntöjen uudistamiseksi. Uudistustyön lopputuloksena vuonna 1967 KyOn osakuntaneuvosto korvattiin hallituksella, emännän ja isännän automaatiojäsenyys poistettiin hallituksesta ja fuksit saivat äänioikeuden osakunnan kokouksissa.

Inspehtori Niinivaara kannusti osakuntaa laajentamaan ystävyysjärjestöjensä piiriä ja ajoi innokkaasti ystävyyssuhteiden solmimista johonkin unkarilaiseen opiskelijajärjestöön. Niinivaaran aikana KyOn ensimmäiset laulukirjat myös näkivät päivänvalon. 1960-luvulla osakunnat suunnittelivat oman ylioppilastalon rakentamista ja erilaiset asuntolaprojektit saivat alkunsa, joista suurimpana Vallila-projekti. KyO oli mukana alustavissa keskusteluissa, mutta varojen riittämättömyyden vuoksi KyO vetäytyi rakennushankkeista ja jäi näin vielä 50 vuodeksi vain Domus Academican 3 asuntolapaikan varaan.

Ylioppilasmaailman poliittiset paineet purkautuivat muun Euroopan mukana 1968 ”hulluna vuotena”, joka näki Vanhan valtauksen ja osakuntien aseman romahtamisen HYY:ssä. Reaktiona mullistuksiin ylioppilasmaailmassa osakunnat perustivat HYYn tilalle uuden Osakuntien Yhteisvaltuuskunnan yhteistoimintaelimekseen. Keskellä poliittista kuohuntaa inspehtori Niinivaara jätti eroanomuksensa inspehtorin virasta, minkä osakunta hyväksyi vuoden 1969 puolella uuden inspehtorin löydyttyä. Niinivaara keskittyi lihateknologian kehittämiseen elintarviketieteen alana sekä tieteenalan kansainvälisten konferenssien ja järjestöjen organisoimiseen.

Inspehtori Niinivaaran valokuvapotretti salin seinällä.

Niinivaarasta osakunta teetti 1970-luvulla valokuvasuurennoksen, joka nykyisin on DGO:n salin seinällä.

KYPSÄ II/19

Edessäsi lepää Kypsä kaksi kautta kaksituhattayhdeksäntoista.

Edellisen Kypsän jälkeen KyOllen on valittu uudeksi kuraattoriksi Esa. Kypsä haastatteli uutta ja väistyvää kuraattoria.

Virossa on vierailtu mm. Korp! Fraterniotas Tartuensiksen 90-vuotiskommersissa sekä syyskommersissa sekä volberissa elikkäs tutummin Tarton vapussa.

Filosofisen tiedekunnan promootiosta kerrotaan sekä airuen että kuraattorin näkökulmasta.

Opiskelukaan ei ole täysin unhoittunut, sillä Ansku on saanut valmiiksi opinnäytteensä tatuoinneista ja Ilona virtuaalipotilaista farmasian opetuksessa.

Maakunnasta Kypsä II esittelee maakuntalintumme punatulkun.

Hauskana osakuntamuistona Kypsä esittelee HPJ herra Olli Aholan laulukirjan kirjoituksia.

Kolumnissaan natsikortin vetää Roni.

Historiaosiossa esittelyssä on KyOn neljäs inspehtori Aimo Halila.

Itä-Suomalaisen yhteistyön historiasta.

Kolumni: Hitlerin naudanliha

”Vihreää diktatuuria ja tämä on vasta alkusoittoa jos he pysyy vallassa!” ”Koska järkevimmät kommentit tulevat lihansyöjiltä…” Unicafen päätös luopua naudanlihasta herätti paljon somekeskustelua ja jopa someraivoa ympäri internetiä. Edellä mainitut kommentit ovat vain esimerkkejä erään asiasta uutisoineen sivuston kommenttipalstalta, mutta ne paljastavat myös taustalla piilevän ongelman, joka ei rajoitu vain Helsingissä toimivan ravintolaketjun ruokalistaan.

Siirrytäänpä ajassa 70 vuotta taaksepäin. Toinen maailmansota on loppunut, ja maailmalle leviää tietoa niistä hirveyksistä, joita Hitlerin hallinnon alla oli tehty (kyllä, pelaan natsikortin jo tässä kohtaa). Syyllisiä etsitään ja niitä löydetään sekä tuomitaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Aika kulkee eteenpäin, ja holokaustin syy tiivistyy ihmisten mielissä natsien pahuuteen. On kuitenkin tärkeä huomata, että eräs merkittävä syy holokaustiin oli yhteiskunnassa syntynyt/luotu jako saksalaisiin ja muihin, arjalaisiin ja vähempiarvoisiin, meihin ja heihin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa ja saksalaiset laitettiin hyvin ahtaalle taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti, koska uskottiin tällaisen syyllistämisen olevan oikea rangaistus. Tämä toimintatapa oli osa niitä rappusia, joiden avulla Hitler nousi valtaan, koska Hitler otti voittajien käyttämän jaottelun voittajiin ja syyllisiin soveltaen sitä omiin tarkoituksiinsa. Hän loi yhteiskuntaan selkeän jakolinjan ja syytti toisella puolella olevia kaikesta pahasta. Tästä alkaa muodostua pelottava kuva nykyajasta, eikö totta? Mutta mehän olemme paljon viisaampia, emmekä me koskaan tekisi mitään vastaavaa?

Hitlerin käyttö esimerkkinä on hieman kärjistävää, myönnetään. Mutta aina, kun yhteiskunnassa ruvetaan vetämään jakolinjoja ja syyttelemään toista puolta, siirrymme polulle, jota ei kannata kulkea loppuun asti. Toisesta maailmansodasta on kulunut vasta 70 vuotta, ja olemme jo unohtaneet, miksi yhteiskunnan pitäisi toimia yhdessä yhteisen hyvän eteen. Tästä hyvänä esimerkkinä toiminee ”Nordean nallekarhun”, Björn Wahlroosin kommentit konsensuksen hakemisen haitallisuudesta.

En sano, että Suomessa on valtava ongelma, joka uhkaa yhteiskuntarauhaa. Koen kuitenkin tärkeäksi muistuttaa, että toisen ihmisen kuunteleminen ja kuuleminen ovat elintärkeitä ominaisuuksia sekä yhteiskunnassa että missä tahansa yhteisössä. On hyvä ja tärkeää olla eri mieltä asioista, mutta toisen ihmisen sivuuttaminen hänen mielipiteensä, poliittisen vakaumuksen tai ihan vain ulkonäön vuoksi voi johtaa tilanteeseen, jossa toinen ihminen on vähän vähempiarvoinen kuin minun mielipiteeni, poliittisen vakaumuksen tai ulkonäön edustaja. Meillä on taito keskustella rakentavasti vaikeistakin asioista, vaikka tunteella ja syyttelyllä lauotut kommentit saavat enemmän huomiota ja palstatilaa.

Siirrytään siis köyden samalle puolelle, söit naudanlihaa tai et!

Roni Vatto

Kirjoittaja on täysin valmis sosionomi, joka opiskelee teologiaa ja nauttii ihmisten hämmentämisestä.

(Kuvan ottanut: Jalmari Salovirta)

Laulukirjan tarinan jäljillä: hallituksen puheenjohtaja Olli Ahola

Laulukirja on olennainen osa monien opiskelijajärjestöjen identiteettiä, eivätkä osakunnat ole poikkeus. Osakuntien laulukirjoista erityisiä tekevät kanta-alueista kertovat laulut, ja Kymenlaakson osakunta voikin ylpeillä suurella määrällä uudelleensanoitettuja lauluja, jotka kertovat Kymenlaaksosta. Laulukirjoilla on kuitenkin toinen puoli: ne ovat merkityksellisiä myös yksilöille. Laulukirjaan ja sen lauluihin voi liittyä monien vuosien edestä muistoja (jos kirja pysyy ehjänä useamman vuoden ajan). Tässä kolmiosaisessa juttusarjassa KyOn hallituksen puheenjohtaja Olli Ahola avaa omaan laulukirjaansa kertyneitä muistoja, ajatuksia ja tarinoita.

Olli Ahola, kiitos kun suostuit haastateltavaksi. Aloitetaan melko perinteisillä kysymyksellä: kuinka vanha laulukirjasi on? Muistatko jotain hetkestä, kun sait käsiisi kyseisen kirjan ensimäistä kertaa?

Sain kirjani syyslukukaudella -13, eli silloin kun olin itse fuksi. Eli silläkin on nyt alkanut seitsemäs vuosi osakuntaelämää. Puolestaan tämä uusi laulukirjani on saanut kokea sitä vasta vuoden verran.

Varsinaisesta hetkestä on vähän hatarat muistot. Tapahtuma taisi olla KyOn rapujuhlat. Luultavasti Pasi [Pykälistö] tai Aapo [Jussila] oli silloin taloudenhoitaja… Taloudenhoitajalta näitä pystyi silloinkin ostamaan, eli tässä suhteessa asiat eivät ole muuttuneet, ainakaan huonompaan suuntaan! Kirja oli silloin vielä kasassa, toisin kun tällä hetkellä… Tämä hopeinen osa myös kimalsi kauniisti, eli missä on meidän osakunnan logo. Kirja oli myös puhdas, sitä ei oltu pilattu mitenkään ja sillä oli elämä edessä.

Juhlissa ja sitseillä on tapana jälkiruuan aikana tapana laittaa laulukirjat kiertämään siten, että niihin voi kirjoittaa terveisiä tai mitä haluaa. Oliko perinne sinulle ennestään tuttu? Onko ensimmäisistä juhlista tai alkuajoilta joitain erityisiä muistoja liittyen tähän perinteeseen?

Perinne ei ollut ennestään tuttu, ja törmäsin siihen ensimmäisen kerran KyOn rapujuhlilla ja YFK:n fuksisitsellä. Hmm… Siinä vaiheessa kun aikajänne on reilu kuusi vuotta, alkuaikojen määrittäminen on hieman hankalaa… Mutta sanotaan näin, että ensimmäisen lukukauden ajalta täällä kirjassa on tällainen erittäinkin klassikkosanoitus, joka kulkee nimellä ”Etelä-Kymen puolisotilaallisen mato-onkijain seuran paluuhymni”. Tästä laulusta haluankin kiittää silloisia teologian ylioppilaita, ainakin yhtä nykyistä teologian maisteria, Esa-Pekka Helannetta, Aleksi Leppästä ja Ilmari Salmea. Heidän kanssaan tuli tosiaankin tehtyä fuksisyksynä kaikenlaista jännää, muun muassa menimme Tallinnaan ja ostimme vain kravatit. Se on eräitä legendaarisimpia muistoja. Tämä on myös ehkä legendaarisin kirjoitus niiltä ajoilta, mitä tähän kirjaan on tullut. Ehkä myös yksi kaikkein aikojen legendaarisimmista kirjoituksista.

Muistatko, mitä ajatuksia laulukirjojen kierrättämisperinne herätti noina alkuaikoina?

Eniten se ehkä kummastutti, koska en ollut törmännyt tällaiseen perinteeseen aikaisemmin. Sen merkitys alkoi herätä vasta myöhemmin, kun oli käynyt enemmän sitseillä. Mitä enemmän a) kirjaa laittoi kiertämään ja b) luki muiden kirjoja, sitä enemmän siinä tuli se havainto, että sinne kirjoitetaan kivoja terveisiä tai juttuja, jotka on niiltä sitseiltä jäänyt mieleen susta tai jostain muusta henkilöstä. Ne muistamisen arvoiset asiat kirjoitetaan (en nyt sano muistikirjan omaisesti mutta lähestulkoon) ylös. Ja tällaisia muistoja ja tempauksia täältä kyllä sitten löytyykin, jonkin verran…

Kun selailet siinä laulukirjaasi, sieltä näyttää löytyvän erinäisiä korjauksia sun muita sieltä näyttää löytyvän. Annatko esimerkin tässä kohtaa?

Joo, korjauksia kyllä löytyy ja tunnetuksi ovat tulleet myös laulujen nimien korjausten korjaukset. Mitähän täältä mainitsisin… Laulu ”Paavi ja sulttaani” on korjattu nimellä ”Esa ja Esase”, joka puolestaan on korjattu nimellä ”Vilja ja Camilla”, jota ei ole vielä korjattu. Katsotaan sitten seuraavien sitsien jälkeen, mikä on tilanne. Sitten täältä löytyy laulu ”Jos (e)ukkos kieltää sua juomasta” lisäksellä ”niin sano sille!”.

Seuraavassa numerossa perehdymme lisää erinäisiin kirjoituksiin ja piirroksiin, joita HPJ Aholan laulukirja pitää sisällään!

Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootio 2019 airuen silmin

Jos haluaa kokea elämänsä airutkokemuksen, kannattaa ehdottomasti mennä airueksi filosofisen tiedekunnan maisteri- ja tohtoripromootioon. Pitkistä päivistä ja erittäin kipeistä jaloista huolimatta en vaihtaisi päivääkään, sillä pääsin kokemaan läheltä yliopiston vanhimman akateemisen juhlan.

Airuiden pitkin kevättä saama perehdytys oli kattava, vaikka toki ennen promootiota ehti murehtimaan niin pukeutumista kuin promootioaktin askelmerkkejä. Laajasta juhlapukuvarastosta oli hyötyä, sillä naisairuen varustus vaati niin värikkään kuin täysmustan iltapuvun. Tämän lisäksi värikkään puvun kanssa tuli peittää olkapäät ja mustan aktipuvun kanssa vartalo tuli olla mustan peitossa kaulasta alaspäin, sormia myöten. Ennen promootiota aika kuluikin sopivien vaatteiden löytämisessä.

Varsinainen airuiden työ alkoi Floran päivänä 13.5., joka sujui rennosti niin promootion osallistujien kuin airuiden puolesta. KyOn airuet pääsivät edustamaan näyttävästi inspehtorinsa rinnalla, sillä Jari Lavosen tytär Liisa Lavonen oli valittu yleiseksi seppeleensitojattareksi.

KyOn seuraavat tehtävät odottivat seppeleensitojaisissa Koskenrannassa 23. päivä. Silloin vasta vauhti alkoi, kun laakerinlehdet ja seppeleensitojat veivätkin enemmän tilaa ja jouduimme taikomaan vauhdissa lisää työpöytiä seppeleensidontaa varten. Vauhdikkaan askartelupäivän jälkeen seppeleensitojaisillallinen sujui enemmän airutvartiossa niin puhujan kuin ovien rinnalla.

Koko promootion haastavin osuus – promootioakti (24.5.) – jännitti niin airuita kuin vihittäviä maistereita ja tohtoreita, sillä ajoitus- ja askelvirheet näkyvät aktin sujumisessa. Airuiden suurin haaste oli käytävävartion vaihdos, jossa edelliset airuet poistuvat sulavasti tietyssä järjestyksessä käytävältä ja antavat tilaa uusille airuille. Tämän kanssa tuli ongelmia erityisesti tohtorien vihkimisen kohdalla, mutta onneksi tilanne pelastettiin viime metreillä. Airuet eivät siis jääneet tohtorien jyräämiksi. Promootioillallinen Dipolissa sujui rauhallisesti, vaikka väsymys ja kipeät jalat alkoivat tässä kohtaa huutaa olemassaoloaan.

Joskus airuen on myös huolehdittava promootioeläimestä!

Promootion viimeinen rutistus oli lauantai (25.5.), joka alkoi promootioretkellä. Sään puolesta oli onni, ettei KyO osallistunut itse retkelle, vaan suuntasimme alkuedustuksen jälkeen lounaspaikalle. Lounaalta lähdettiin suoraan valmistelemaan promootiotanssiaisia, jotka päättävät juhlallisesti koko promootion. Tanssiaisissa airutvartioiden lisäksi airuilla on pari tärkeää edustustehtävää: Promoottorin kunniakuja sekä promootiokannot. Koska väsymys tuntui tässä kohtaa jo riipivältä, täytyi viimeiset edustamiset tehdä pienessä pakotetussa hymyssä. Olo tuntui kuitenkin mahtavalta, kun viimeinenkin velvollisuus oli ohi ja pääsimme tanssimaan Maccaronia ja iloitsemaan yöstä muiden mukana.

Airutvelvollisuudet eivät olisi onnistuneet ilman rentoa ja mahtavaa ilmapiiriä, jonka airuiden kesken loimme. Ilman hyvää ryhmähenkeä emme olisi päässeet loppuun asti ja siksi muistelenkin lämmöllä kaikkia hetkiä, joita vietimme niin vieraiden keskellä kuin airuiden takahuoneessa.

KyO syyskommersissa 2019

Ystävyyskorporaatiomme Fraternitas Tartuensis vietti talviaikaan siirtymisen viikonloppuna syyskommersiaan eli kokoontumista Tallinnassa. Kommers tai latinalaisittain commercium, tarkoittaa korporaation kokoontumista yhteen juhlinnan ja kokousten muodossa. Korporaatiossa sekä civikset että vilistlaset eli seniorit kokoontuvat kommersissa yhteen, sillä korporaation jäsenyys on elinikäinen. Kaatosateesta tulviva Tallinna ei ollut parhaimmassa vastaanottokunnossaan lauantaiaamulla, mutta eipä räntäsateinen Helsinkikään kovin hääppöistä vaikutusta lauttamatkustajaan tehnyt. Illan tapahtumapaikkana oli Tallinnan opiskelijajärjestöjen yhteinen Tudengimaja Raatihuoneen torilla. Tudengimajassa useammalla järjestöllä on omat tilansa ja muutkin opiskelijajärjestöt vuokraavat tiloja käyttöönsä, joten perusidealtaan paikka muistuttaa hyvin paljon Uutta ylioppilastaloa Helsingissä, vaikka toki mitään HYYn kaltaista orgaania talosta ei löydy. Tartuensiksella on oma pieni huoneisto sisäpihan puoleisessa osassa taloa, mistä löytyvät eteinen/baari, oleskeluhuone ja pieni sali. Kommersiin kuuluvasti ensin ruokailtiin joukolla täyttävä illallinen, minkä jälkeen alkoi itse olutpöytä vennastuksineen. Vennastuksessa vastakkain pöydässä istuvat tulevat veljiksi toisilleen rituaalissa, josta tarkemmin Kypsän jutussa kevään 90-vuotiskommersista.

Suureen juhlakommersiin verrattuna syyskommers oli tunnelmallisempi ja kodikkaampi noin parinkymmenen osallistujan joukolla. Vennastuksen jälkeen jatkui olutpöytä, jonka aikana pöydästä ei saa poistua ilman latinaksi olutpöydän johtajalta pyydettyä lupaa. Esimerkiksi vessaan menoa varten pyydetään aikaa poistua pöydästä, tempus peto. Menojen johtaja sitten harkintansa mukaan joko myöntää tai hylkää pyynnön, pyrkimyksenä pitää mukava määrä ihmisiä pöydässä istumassa, ettei tunnelma kärsi liian suuresti joukkopaosta. Vastaavasti jos haluaa pitää puheenvuoron tai johtaa laulun, tähänkin pyydetään lupa johtajalta. Olutpöydän johtaja voi myös vaihtua illan aikana varsinaisen vetäjän pyytäessä tilalleen jonkun kokeneemmista civiksistä taikka hän voi pyytää jonkun juhlakansasta vetämään tietyn laulun.

Tässä osaltaan vaikuttaa sekin, että Virossa kullakin civiksellä on oma leib cantus, lempilaulunsa, jota muut eivät laula hänen ollessaan paikalla tai joissakin järjestöissä kukaan muu ei voi ehdottaa ja vetää laulua, vaikkei sen ”omistaja” olisikaan paikalla. Leib cantuksen haltija voi myös jakaa ”lisenssejä” muille civiksille lauluunsa, useimmiten tällainen lupa annetaan saman akateemisen perheen jäsenelle, jolloin leib cantus pysyy saman akateemisen perheen piirissä. Olutpöytään ja kommersiin kuuluvat tietyt laulut tietyssä järjestyksessä illan aikana, mikä suurimmaksi osaksi seuraa niiden kulkua Tartuensiksen laulukirjassa. Lauluihin kuuluu isänmaallisia lauluja, kuten Eestin hymni, jolla on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laululla, muita saman arvostuksen saaneita lauluja sekä itse vennastuslaulu ja värien laulu. Värien laulu on kunkin korporaation oma laulu ja tunnus samassa mielessä kuin Suomessa kukin osakunta laulaa omaa maakuntalauluaan.

Olutpöydän ohjelmaan myös Tartuensiksella kuten toisella ystävyyskorporaatiollamme Sororitas Estoniaella kuuluu erilaisten puheiden pitämistä, esitelmiä sekä fuksiteatteri, jossa fuksit lyhyen suunnittelun jälkeen esittävät oman spektaakkelinsa annetusta aiheesta. Olutpöydän aikana myös ajan rakenne on muuntuvainen ja juhlapöydän johtaja määrittää kulloisenkin kellonajan, mikä toki saa lisähauskuutta juhlan pitämisestä kellojen kääntämisen yönä. Kun olutpöydän johtajan mielestä kello on ylittänyt puolen yön, virallinen olutpöytä on päättynyt ja alkaa vapaampi jatkojen aika. Virallisen osuuden jälkeen oli myös sopiva aika KyOn tervehdykselle, joka tällä kertaa koostui Kouvolan lakritsista ja KyOn laulukirjoista myös Tallinnan konventille eli toimipisteelle.

Olutpöydässä saatiin myös kuulla uutta tietoa KyOn laulukirjan ainoasta vironkielisestä laulusta Bibeskosta. Bibeskon sanat liittyvät Valakian ruhtinaaseen Georghe Bibescuun, joka hallitsi lyhyen aikaa nykyisen Romanian alueella ennen vuoden 1848 vallankumousaaltoa ja sitä seurannutta osmanien interventiota Tonavan yli. Bibescu oli Valakian ruhtinas eli hospodar, ja laulussa mainittu Temesvar on puolestaan nykyinen Romanian Timisoara. Laulu on peräisin saksankielisestä Euroopasta ja sitä laulettiin ylioppilaiden juhlissa sen selvittämiseksi, oliko joku pöytäseurueesta liian humalassa jatkaakseen juomista. Laulun saksankielelle vaikeat erillisnimet toimivat siis varhaisina lausumiskokeina humaluusasteelle. Suomeen laulu on kulkeutunut Virosta Tarton korporaatioiden kautta.

Tartuensiksen syyskommersin paikka aina vaihtelee eri Viron kaupunkien välillä, mutta Tallinnan ollessa vuorossa voin lämpimästi suositella retkeä Suomenlahden yli etelään. Tallinna on lähellä ja satamasta on lyhyt kävelymatka Vanhaan kaupunkiin.

Rakas maakuntalintumme – punatulkku

Keski-Suomen maakuntalintu on laajasti tunnettu ja se esiintyy myös maakunnan vaakunassa. Metso on vaikuttava lintu ja se niveltyy luontevasti osaksi keskisuomalaista identiteettiä. Sen sijaan Kymenlaakson maakuntalintu ei puolestaan ole yhtä tunnettu ja kotiseutuidentiteettiä määrittävä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettei kyseessä olisi hieno eläin, josta ei riittäisi hyvää sanottavaa.

Oma maakuntalintumme on helposti tunnistettava ja sympatiaa herättävä pieni punatulkku, joka on mieluisa vieras esimerkiksi talvisella lintulaudalla. Vähän yli 15-senttiseksi kasvavalla punatulkulla on pyöreähkö ruumis ja paksu nokka. Koirailla on lajinsa nimen mukaisesti kaunis kirkkaanpunainen vasta, mikä tekee linnusta hyvin tunnistettavan satunnaisellekin luonnon tarkkailijalle. Naaraiden vatsa on puolestaan vaatimattomamman värinen ja harmahtava.

Kansanperinteessä punatulkulla on vankka sija. Euroopassa ja muissa pohjoismaissa punatulkkuun on liitetty paljon positiivisia ominaisuuksia. Esimerkiksi Keski-Euroopassa punatulkkujen on uskottu parantavan sairauksia imemällä taudinaiheuttajia itseensä. Norjassa puolestaan on odotettu hyvää alkavaa vuotta, mikäli joulun alla on nähty paljon punatulkkuja. Suomessa puolestaan punatulkun maine on ollut uskomuksissa huonompi; punatulkun näkymisen pihapiirissä on uskottu merkitsevän kuolemaa ja siitä lintu onkin saanut esimerkiksi lempinimen kuolinvarpunen. Pohjanmaalla ja Savossa linnulla on myös ollut toinen mielenkiintoinen lempinimi – tuomioherra. Se käännös ruotsinkielestä, jossa punatulkun nimi on domherre. Tämä nimitys on tullut uroslinnun punaisesta rinnasta, joka on tuonut mieleen katolisen papin vaatteen.

Vaikka väestön muuttoliike ja yhteiskunnan rakennemuutos kurittavat Kymenlaaksoa, punatulkun tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, sillä sen kanta on hyvin elinvoimainen. Punatulkulla voikin siis olla symbolista merkitystä uskon valajana parempiin päiviin myös maakunnan tulevaisuudessa. Punatulkku lisääntymistahti on myös voimakas, sillä yksi punatulkkupari voi pesiä kolmesti vuoden aikana ja saada kerralla jopa seitsemän munaa. Suuressa hedelmällisyydessään punatulkku on siis myös loistava suunnannäyttäjä vanhenevasta väestöstä kärsivän Kymenlaakson tulevaisuudelle.

Filosofisen tiedekunnan promootio – pompöösi vanhentunut näytelmä vai elävä akateeminen perinne?

Osakunnan kuraattorina sain kunnian osallistua kutsuvieraana Helsingin Yliopiston Filosofisen tiedekunnan promootion promootiotanssiaisiin toukokuussa 2019. Olen iloinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistumiselle, sillä kyseessä oli hienoin juhla, johon olen koskaan osallistunut. Olihan tapahtuma pukukoodiltaan jopa Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoakin korkeampi. Vanhalla Ylioppilastalolla oli promootioviikon lauantaina aivan oma maailmansa, joka oli täysin arjesta ja ympäröivästä maailmasta irrallaan. Vaikka vain kymmenien metrien päässä promootiokuplan nuorista ja kauniista juhlijoista Mannerheimintien liikenne virtasi aivan tavallisesti ja kiireiset ihmiset miettivät kauppalistoja ja alkavia pyykkitupavuoroja.

Kun ennen promootiotanssiaisia otin selvää illan ohjelmasta ja luonteesta, mieleeni nousi pohdinta, kuinka mukavaksi kokisin lopulta tapahtuman. Vaikka pidänkin vuosijuhlien kaltaisista hienoista tilaisuuksista, promootiotanssien räikeä pompöösius ja oudot historialliset perinteet saivat minut epäilemään mielessäni vähän koko juhlan paikkaa nykymaailmassa. Utelias ja juhlista nauttiva luonteeni kuitenkin veti minua juhlaan ja koska tapahtuma oli ainutlaatuinen tilaisuus, päätin joka tapauksessa osallistua ja hankkia frakin iltaa varten.

Illan ohjelma täytti uteliaan mieleni odotukset ja nautin lopulta promootiotansseista valtavasti. Ohjelma, musiikki ja puheet olivat kauttaaltaan korkeatasoisia, samoin illan tarjoilut. Arkimaailmasta irrallisista puitteista huolimatta, tilaisuus oli lämmin ja sen aikana saattoi ulkopuolisena myötäelää täysin rinnoin promovoitavien iloa. Ja en voi kieltää ettenkö olisi ollut innoissani kun pääsin mukaan tanssimaan la maccaronia läpi Vanhan ylioppilastalon ja Kolmen sepän patsaan ympäri. Arvovieraiden kyyditsemiset kantotuolissa ympäri Wanhan salia olivat myös ikimuistoisia hetkiä, jotka jättävät lämpimän mielen iltaa muistellessa. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, että seuraavana päivänä minulla oli jo aamusta töitä, minkä takia jouduin jättämään Senaatintorille suunnanneen yökulkueen väliin. Puhe auringonnousulle olisi ollut arvokas kliimaksi, jonka olisin mielelläni ollut kokemassa. Frakissa ja käädyissä tehty öinen kotimatka oli kuitenkin toisaalta ikimuistoinen, sillä jokaisella öisellä Helsingin keskustassa liikkuneella juhlijalla tuntui olleen minulle asiaa.

Vaikka tapahtuma oli räikeän mahtipontinen ja pompöösi, mukana elettynä se oli silti ehdottoman lämmin ja inklusiivinen. Promootiotanssit olivat myös kaikessa arvokkuudessaan viihdyttävät ja minulla oli todella hauskaa. Frakkiin investoiminen ja osallistuminen olivatkin siis todella kannattavia valintoja ja illan väliinjättäminen olisi ollut virhe. Näen filosofisen tiedekunnan promootion toimineen eräänlaisena arvokkaana päätöksenä myös omille opinnoilleni, sillä en päässyt oman teologisen tiedekuntani valmistuneiden juhlaan. Se olisi myös väistämättä jäänyt pienenä kahvittelutilaisuutena kalpenemaan promootiontanssiaisten rinnalla.