Kaikki jutut – Sivu 4

Itäsuomalainen Valtuuskunta ja sen edeltäjät: Itäsuomalaisten yhteistyön pitkä ja kivinen historia

Elokuussa 2019 vietettiin jälleen Helsingin yliopiston viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistä kesäjuhlaa. Juhlan taustalla on pitkä historia itäsuomalaisten osakuntien välistä yhteistyötä ja yhteistyön hiipumista.

Alkujaan HYY toimi osakuntien yhteistyöelimenä, jonka tehtävänä oli alun alkujaan yhteisten tilojen ja myöhemmin taloprojektien hoitaminen, etenkin kun 1870 valmistui Vanha Ylioppilastalo. Sittemmin HYY hoiti myös ylioppilaskunnan yhteisiä varoja ja kirjastoa. HYYn rinnalle osakunnat perustivat erilaisia projekteja varten lyhytaikaisia toimikuntia, neuvottelukuntia, valtuuskuntia ja delegaatioita. Vuonna 1937 osakuntapakko poistui yliopistolain uudistuksena myötä, pääasiassa rangaistuksena AKS:n äärisuomalaisesta ja oikeistolaisesta politiikasta, jonka linnakkeiksi osakunnat olivat muodostuneet.

Reaktiona pakon poistumiseen osakunnat perustivat Osakuntien Valtuuskunnan sekä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikunnan, jotka mm. julkaisivat kannanottoja osakuntien puolesta. Vuonna 1938 KyOn Niilo Elo toimi SOY:n puheenjohtajana delegaation luovuttaessa Cajanderin hallituksen v. 1937 yliopistolakia vastustavan adressin presidentti Kalliolle. Kysymyksessä oli pohjimmiltaan kiista Helsingin yliopiston kielestä, Turkuunhan oli syntynyt erilliset yliopistot ruotsin- ja suomenkielisille. Äärifennomaaneja suututti heidän mielestään vaillinainen yliopiston suomalaistaminen ruotsinkielisen opetuksen jatkuessa yliopistolla ja oppiaineiden jakaantuessa kielen mukaan. Vuonna 1939 alkanut sota-aika hiljensi valtuuskunnan ja yhteistoimikunnan toiminnan, eikä erillistä Suomalaisten Osakuntien Yhteistoimikuntaa enää sodan jälkeen elvytetty poliittisen ilmaston muututtua ja äärinationalistien kannatuksen romahdettua.

Sodan aluemenetysten ja evakkojen asuttamisen jälkeen KyO, KO, WiO ja ÖFN perustivat 1946 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan. Jo vuonna 1940 alkaen neljä karjalaisen alueen osakuntaa olivat olleet yhteistyössä keskenään evakkojen ja siirtoväen tukemiseksi. Vuonna 1946 valtuuskuntaan liittyivät osakuntien lisäksi myös kyseisten osakuntien seniorijärjestöt. Valtuuskunta ajoi yhteisiä maakunnallisia asioita ja myös oma taloprojekti oli valtuuskunnan työlistalla. KyO jättäytyi valtuuskunnan toiminnassa pian sivurooliin, sillä KyO oli kokenut pieniä aluemenetyksiä verrattuina muihin karjalaisiin osakuntiin ja muutenkin voimistuva karjalaisuuden profilointi yksinomaan ns. Vanhan Karjalan ja etenkin menetettyjen alueiden identiteetiksi loitonsi Länsi-Karjalan kulttuurisen rajavyöhykkeen väkeä piiristä, josta lopulta vuonna 1950 syntyi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan aktiivinen toiminta päättyi säätiön perustamiseen.

Vuonna 1958 Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jäsenet KO, KyO ja WiO päättivät perustaa Itäsuomalaisten Osakuntien Säätiön, johon myös Savolainen Osakunta tuli mukaan. ÖFN sen sijaan jättäytyi pois säätiöstä. Säätiön tarkoituksena oli edistää karjalaista kulttuuria ja karjalaisten opiskelijoiden oloja, sekä tärkeimpänä konkreettisena projektina alkoi jälleen oman osakuntatalon suunnittelu. Säätiön toiminta päättyi kuitenkin pian perustamisen jälkeen syntyneisiin riitoihin, kun eräitä osakuntien edustajia syytettiin säätiön käyttämisestä omien yksityisten voitonpyyteidensä toteuttamiseen. Säätiö purettiin ja itäsuomalaisten osakuntien yhteistyö hajaantui jälleen

Itä-Suomalaisten Osakuntien Säätiön hajottua riitoihin KO elvytti Karjalaisten Osakuntien Valtuuskunnan jälleen vuonna 1960. Valtuuskunnan toiminnasta muodostui kuitenkin katkonaista suurista suunnitelmista huolimatta, kun Karjalaan kohdistuva kulttuurityö ei koskettanut kaikkia osakuntia yhtä lailla ja köydenvetoa tapahtui myös eri Karjaloiden välillä, etelä, pohjoinen ja länsi kun erosivat toisistaan hyvin paljon. Valtuuskunnan kautta myös KyO oli ollut mukana varojen keräämisessä Karjala-taloa varten 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mutta talon valmistuessa KyO päätti olla merkitsemättä talon osakkeita itselleen. Pääsyynä tähän oli osakkeiden hinta sekä talon syrjäinen sijainti Käpylässä, jolloin sen ei koettu palvelevan osakuntaa mitenkään.

KO:n, WiOn ja KyOn muutettua vuosina 1972 ja 1973 Liisankadulle syntyi luontevaksi yhteistoiminnan kanavaksi huoneiston hallinnointia varten perustettu Liisankadun Osakunnat ja sen Huoneistotoimikunta. HTK:n kautta Liisankadun kolmikko oli tiiviissä kanssakäymisessä keskenään, SavO:n kanssa puolestaan KO:lla oli tiiviit suhteet mm. Sarvijuhlien muodossa ja WiOn ja ÖFN:n välillä puolestaan oli ystävyyssopimus.

Vuonna 2012 KyOn ja ÖFN kuraattoreiden kesken syntyi eräillä vuosijuhlajatkoilla idea, että itäsuomalaisten osakuntien yhteinen juhla olisi hyvä tapa lähentää osakuntia toisiinsa ja tutustuttaa niiden jäsenistöjä toisiinsa. Juhlan ajankohdaksi valikoitui elokuu, koska silloin ei muita osakuntajuhlia kalentereissa vielä ole ja samalla saatettiin pitää kesäisiä pukujuhlia Uppsalan Vårbalin hengessä. Alusta alkaen mukana olivat kaikki viisi itäsuomalaista osakuntaa, ja järjestämisvuoro ja juhlamestarin homma kiersivät osakuntien kesken. Taustalla vaikutti myös muiden osakuntien antama malli valtuuskuntatoiminnasta, missä NN ja ESO juhlivat keskenään Uusmaalaisessa valtuuskunnassa, pohjalaisilla oli PV ja länsisuomalaisilla Turun ja Porin Lääni omine Topeliussitseineen. Tätä taustaa vasten viiden itäsuomalaisen osakunnan yhteistyö tuntui luontaiselta ja katsottiin, että juhlan kautta tapahtuva tutustuminen ja kanssakäyminen edesauttaisi myöhempää lähentymistä osakuntien kesken. Merkittävin jakolinja kulki Liisankadulta DGO:lle muuttaneen kolmikon ja Uudella ylioppilastalolla majailevien SavO:n ja ÖFN:n välillä. Tätä eroa ylittämään syntyi kevättalvella 2012 ajatus yhteisistä juhlista, koska juhliminenhan on aina kivaa ja kesäisin osakuntien tapahtumakalenterit olivat tyhjinä. Tavaksi muotoutui pian kutsua itäsuomalaisiin kesäjuhliin muiden osakuntien valtuuskunnista edustajia ja lähettää kutsu myös Turun itäsuomalaisille osakunnille, SKO ja ÖFN vid ÅA.

Vuoteen 2016 tultaessa juhla koettiin jo niin vakiintuneeksi, että yhteistyön lujittamiseksi haluttiin perustaa oma Itäsuomalainen Valtuuskuntansa, ISV. Valtuuskunnan säännöistä käytyjen pitkien neuvotteluiden ja viiden osakunnan kokouksissa käytyjen keskusteluiden jälkeen päädyttiin mahdollisimman kevyeen ratkaisuun. Valtuuskunta todettiin olevaksi, mutta sen hallintoon tai talouteen ei haluttu säännöissä ottaa kantaa, vaan jättää tämä myöhemmän kehityksen varaan. Valtuuskunnan päätarkoitukseksi tuli itäsuomalaisten kesäjuhlien juhlamestarin valitseminen ja kesäjuhlien talouden seuranta. Valtuuskunnan toiminnan alettua käytännöksi on muodostunut kiertävä puheenjohtajuus osakuntien kesken, jolloin valtuuskunnan jokaisessa kokouksessa sovitaan seuraavan kokouksen koollekutsuja- ja puheenjohtajaosakunta. Käytännössä kyseisen osakunnan kuraattori toimii kokouksen puheenjohtaja ja joku saman osakunnan edustajista kokouksen sihteerinä. Talouden hoitaminen ja valtuuskunnan varat ovat Domus Gaudiumin Osakuntien Huoneistotoimikunnan vastuulla, jonka taloudenhoitaja toimii myös ISV:n taloudenhoitajana. Tämä koettiin helpoimmaksi ratkaisuksi, kun HTK:lla oli jo valmiina kolmen viidestä jäsenestä välinen toimielin tileineen ja kirjanpitoineen.

Viiden itäsuomalaisen osakunnan liput, airuet ja kuraattorit Itäsuomalaisen Valtuuskunnan perustamistilaisuudessa 19.8.2016 kesäjuhlien cocktaileilla. Kuva: Tiina Heikkilä.

Itäsuomalaisten kesäjuhlien pitopaikkaa on pyritty kierrättämään viiden jäsenosakunnan kesken Nypolenin, Vinnin ja Domus Gaudiumin kattosauna Sivistyksen välillä. Kiertoon ei kuitenkaan ole haluttu hirttäytyä, vaan siinä on joustettu aina kunkin vuoden sen hetkisen tilanteen mukaan. Kahdet ensimmäiset kesäjuhlat pidettiin Nypolenissa juhlien saamiseksi jatkumaan ja vuodet 2016 ja 2017 juhlittiin Domus Gaudiumilla Uuden ylioppilastalon remontin vuoksi. Villinä ajatuksena on ehdotettu myös juhlien viettämistä joskus tulevaisuudessa muuallakin kuin osakuntatiloissa.

Kokouksessaan 2016 valtuuskunta valitsi itselleen viralliset värit, joiksi äänestyksessä nousi yhdistelmä musta-kulta-sininen, koska nämä värit esiintyvät jokaisen jäsenen väreissä ja silti eroaa osakuntien ja muiden järjestöjen väreistä. Oman nauhan teettämistä ei koettu tarpeelliseksi, koska nauhoja on jo monenlaisia monilla eri järjestöillä. Pohjalaiselta Valtuuskunnalta omaksuttiin ajatus valtuuskunnan jäsenten merkeistä, joka saatiin toteutettua vuonna 2018. Vuoden 2018 ISV:n cocktaileilla siihen astisille valtuuskunnan jäsenille myönnettiin ISV-merkki käytettäväksi akateemisena kunniamerkkinä.

Itäsuomalaiset kesäjuhlat:

2012 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Maria Rämö (KyO) ja Annette Tallberg (ÖFN)
2013 – Paikka: Nypolen. Juhlamestarit: Olli-Pekka Tikkanen (WiO), Suvi Okkola (WiO), Otto Luukkanen (ÖFN) ja Annette Tallberg (ÖFN).
2014 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Ester Pentti (KyO)
2015 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: Annamari Oittinen (SavO)
2016 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Tiina Heikkilä (KyO)
2017 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestari: Kirsi Kauppinen (KO)
2018 – Paikka: Nypolen. Juhlamestari: Mikko Hietanen (ÖFN)
2019 – Paikka: Domus Gaudium. Juhlamestarit: Olli Ahola (KyO) ja Esa-Pekka Helanne (KyO)
2020 – Paikka: Vinni. Juhlamestari: SavO.

Vappu/Volber Tartossa 2019

Kymäläisten retkikunnan sosiologisia, antropologisia ja kulttuurisia havaintoja kevään ja nuorison juhlasta Suomenlahden eteläpuolella A.D. 2019.

Vappu on ylioppilaiden juhla ja sitä se on myös Virossa, tai paikallisittain siis volber. KyOn delegaatio lähti Suomenlahden yli Tarttoon tutustumaan virolaiseen vapunviettoon. Vappuaaton päivällä kävimme tapaamassa molempia ystävyyskorporaatioitamme, Korporatsioon Fraternitas Tartuensista ja Korporatsioon Sororitas Estoniaeta.

Tapahtumat alkoivat iltapäivästä suomalaisten delegaatioiden kokoontumisella tähtitorninmäelle kohottamaan skumppalasit keväälle, volberille ja Tartolle. Tämän jälkeen kukin delegaatio hajaantui omien ystävyysjärjestöjensä tahoille. KyOlaisjoukkomme suuntasi Estoniaen luokse, joka asustaa kätevästi Karjalaisen Osakunnan ystävyyskorporaation Korporatsioon Vironian takapihalla vuokralaisena. Estoniaella oli ohjelmassa käynti ennen yhteistä korporaatioiden ylioppilaskulkuetta heidän omalla nimikkopatsaallaan. Tartossa useammilla korporaatioilla on jokin kaupunkiin pystytetty patsas heidän omana nimikkopatsaallaan, jonka luona vappuna kyseinen korporaatio käy juhlistamassa patsasta, henkilöä, jolle se on pystytetty tai laajemmin ajatusta, jota patsas symbolisoi. Helsingin vapun tyyliin vaihtelevasti ohjelmaan kuuluu patsaiden pesua, kukittamista, lakittamista ja Virossa tärkeää korporaationauhan kietomista patsaan ympäri. Estoniaen kanssa marssimme heidän lippunsa perässä Toomemäen ylitse vanhoille vallihaudoille, missä hieman piilossa on virolaisten naisylioppilaiden muistomerkki. Tämä muistomerkki on Estoniaen nimikkopatsas, joka pestiin, lakitettiin ja nauhoitettiin puheiden ja laulun saattelemana. Patsasseremonian jälkeen estoniaelaiset suuntasivat ruokailemaan joko konventtinsa tiloihin tai sitten akateemisten perheiden lounaille.

Akateeminen perhe on korporaatiokulttuuriin kuuluva perinne, joka kytkeytyy olennaisesti siihen, että korporaatiokulttuurissa jäseneksi pyritään ja vasta koulutusta ja erilaisia tehtäviä sisältävän fuksivaiheen jälkeen civikseksi päästään kun noviisikausi katsotaan asianmukaiseksi läpäistyksi. Fuksit, viroksi rebanet, tunnistaa mustista lakeista ja ettei fukseilla ole lupaa kantaa värejä eikä koskea väreihin. Tästä syystä fukseilla näkee mustaa nauhaa korporaatioiden väreissä olevien nauhojen sijasta. Korporaatioon liittyessään kullekin fuksille nimetään oma akateeminen isä tai äiti, joka suomalaista tuutoria laajemmin on vastuussa uuden jäsenen kasvattamisesta ja auttamisesta mukaan korporaatiomaailmaan. Lisäksi tämän akateemisen perhesuhteen katsotaan olevan elinikäinen, kuten korporaation jäsenyydenkin. Vaikka Virossakin korporaatioiden jäsenistä tulee valmistuttuaan paikallisia senioreita, vilistlasia, ovat he yhä korporaation jäseniä täydellä äänivallalla. Vilistlaset muodostavat oman kokouksensa vilistlaskogun, joka toimii hieman kuin ylähuoneena korporaatiossa civisten kokousten ollessa alahuoneen roolissa.

Akateemisista perheistä syntyy monisukupolvisia ketjuja, joissa vanha vilistlase voi olla ties kuinka moninkertainen akateeminen isoisä tai isoäiti. Civiksellä voi olla samanaikaisesti useampi fuksi lapsenaan ja samanaikaiset fuksit ovat toisilleen akateemisia sisaria tai veljiä. Saman äidin tai isän aiemmat fuksit, jotka ovat jo civistyneet, ovat fuksien akateemisia isoveljiä tai siskoja. Nämä akateemiset perheet kokoontuvat yhteisille lounaille korporaatioiden suurina juhlapäivinä, kuten esimerkiksi kommersit ja volber.

Estoniaelaisten lounastaessa akateemisten perheidensä kanssa KyO siirtyi Tartuensiksen luokse. Tartuensiksen luona nautimme jättiläishampurilaisen syömisestä joukkovoimin ja samalla veimme heille lahjaksi ehtaa kymäläistä lakuviinaa. Tartuensiksen luona pidettiin leikkimieliset olympialaiset, jonka joukkueisiin kyolaiset hajautettiin. Kilpailulajeina oli mm. tikanheittoa, Mortal Combatia ja tietovisa, jossa kyseltiin mm. Teletappien nimistä latviaksi. Tartuensiksen mukana siirryimme kulkueen lähtöpaikalle Tarton Luonnonhistoriallisen museon edustalle, missä korporaatiot järjestäytyivät ikäjärjestykseen kadulle kulkuetta varten. Virolaisena erikoisuutena mieskorporaatiolla on usein mukanaan tuopit ja palvelustehtäviä tekevillä fukseilla kantokorit, joista voi täydentää lisää olutta tyhjentyneisiin tuoppeihin. Tästä huolimatta kulkueen aikana saatiin todistaa eräiden wiipurilaisten pikaista ekskursiota kulkueesta kadunvarren elintarvikeliikkeeseen täydentämään varastoja.

Vappukulkue marssii Tarton halki kaupungin keskustaan ja ensimmäinen pysähdyspaikka on ikoninen Raatihuoneen tori, Raekoja plats. Raatihuoneen portailla Tarton pormestari puhuu ylioppilaille ja symbolisesti luovuttaa vallan kaupungissa yhdeksi yöksi opiskelijoille. Lopuksi pormestari tyhjentää oluttuopin jonkin korporaation edustajan kanssa. Seremoniallinen tuopin juontivuoro vaihtuu vuosittain korporaatioiden kesken. Raatihuoneelta kulkue suuntasi muutaman korttelin päässä olevalle Tarton yliopiston päärakennukselle, jonka portailla yliopiston rehtori vastaanotti kulkueen. Pormestarin lailla myös rehtori piti puheen ja lopuksi tyhjensi tuopin ylioppilaiden edustajan kanssa. Yliopistolta kulkueosastot hajaantuivat omille tahoilleen valmistelemaan illan ohjelmaa.

KyOn edustajina meillä oli ohjelmassa osallistuminen Estoniaen olutpöytään, joka oli vain korporaation omille jäsenille ja ystävyysjärjestöjen edustajille. Olutpöydässä olut taikka siideri näyttelee tärkeää roolia ja ruokapuoli koostuu pääasiassa snacksien tyyppisestä naposteltavasta. Saksankielisestä Euroopasta juontuvan olutpöydän kulku on varsin formaali. Istuntoa johtavat kolme juoma- ja laulumestaria pääpöydässä, jotka vastaavat saksankielisten korporaatioiden chargiereniä. Vastaavat ohjaavat illankulkua antamalla osallistujille luvan mm. pöydästä poistumiseen, puheenvuoroihin ja lauluihin. Kaikkia näitä pyydetään asianmukaisilla latinankielisillä lauseilla.

Illan ohjelmaan kuuluu myös fuksien esittämä teatteriesitys, mahdollisesti fuksikoulutukseen kuuluvia fuksiesitelmiä ja fuksien juottamista. Fuksien juottaminen tapahtuu siten, että pääpöydän johtajan päättämän määrän civiksiä täytyy tyhjentää tuoppinsa tai lasinsa hänen ja fuksien kunniaksi, kunnes haluttu lukumäärä on täynnä (useimmiten ensimmäinen tyhjennys tulee 10 kohdalla, tai sitten ei). Tämän jälkeen juomamestari kutsuu kaikki fuksit ylös seisomaan ja tyhjentää heidän kanssaan tuopin tai lasin. Estoniaen käyttämässä olutpöytäprotokollassa tuopissa saa olla vettä tai muuta alkoholitonta juotavaa. Olutpöytätavat ja noudatettavat protokollat, vanhimmat Saksasta peräisin, vaihtelevat eri korporaatioiden välillä. Olutpöytään kuuluvat olennaisina myös offitsiaalit, eli viralliset laulut. Nämä kolme laulua lauletaan ensin illan aikana pääpöydän määräämässä tahdissa ja vasta niiden jälkeen virallisen osuuden voidaan katsoa päättyneen ja lauluja voi alkaa toivoa. Virossa oma erikoisuutensa laulujen suhteen ovat myös ns. leipälaulut, leiblaul, joka tarkoittaa tietyn jäsenen omaa laulua. Tätä laulua muut eivät voi ehdottaa laulun ”omistajan” ollessa paikalla juhlassa.

Olutpöydän päätyttyä väki hajaantui Tarton yöhön. Me suuntasimme moikkaamaan karjalaisia viereisessä Vironian talossa, jossa oli menossa disko. Whatsappailulla selvisi muiden suomalaisdelegaatioiden sijainti ja suunnistimme karjalaisten ja wiipurilaisten kanssa kohti Liviensiksen taloa ja puolenyön Krambambulia.

Vappuyönä suurella osalla korporaatioista on vuosittain vaihtuvaa vappuohjelmaa, jolloin korporaatioiden talot ovat auki vierailijoille muista korporaatioista. Ohjelmassa on usein diskoa, ruokatiskejä, baareja ja erilaisia performansseja. Vuosittain toistuva traditio on Korporatsioon Fraternitas Liviensiksen järjestämä saksalaistyylinen Krambambuli, jossa pääsee näkemään kyseisen laulun alkuperäisen käyttötarkoituksen. Yleisön laulaessa Krambambulia juomamestari hämmentää kauhalla kyseistä punssityyppistä juomaa valtavassa kattilassa ja lopuksi juoma sytytetään tuleen. Laulamisen lopuksi liekit sammutetaan ja kuumaa krambambulia jaetaan läsnäolijoiden mukeihin. Krambambuli on niin suosittu, että jos haluaa mahtua sisään Liviensiksen juhlasaliin, syytä saapua paikalle ajoissa, jotta mahtuu taloon sisään.

Juhlatuulella oleva kasvava ja monipuolistuva suomalaisjoukkomme taittoi matkaa Tarton yössä korporaatiolta toiselle laulaen samalla suomalaisia juomalauluja sekä muutakin ohjelmistoa. Kaduilla laulaminen ei vaikuta Tartossa olevan yleinen tapa, vastaantulijoiden uteliaista katseista päätellen. Tai sitten Pääsiäistroparin laulaminen teologien ja semiteologien kuorona vappuyönä keskellä puistoa oli erikoinen kappalevalinta maallistuneessa Virossa.

Yöhön mahtui vierailua SatOn ystävän Üliopilaste Selts Raimlan luona maistelemassa heidän itse panemaansa olutta sekä ihailemassa viereisten Korporatsioon Sakalan ja Eesti Üliopilaste Seltsin vappukokkoja. Vierekkäiset korporaatiot kuulemma usein kilpailevat kummalla on komeampi kokko, välistä tarinan mukaan sillä seurauksella, että palokunta joutuu tulemaan hätiin sammuttamaan uhkaavan tulipalon. Tänä vuonna Sakalan kokossa paloi Raimlan vanha lauta-aita, joka oli lahjoitettu naapureille kokkotarpeiksi. Allekirjoittanut vetäytyi nukkumaan Sakalan pihalta, joten toistaiseksi kuuluisa aamunkoitto Liviensiksen tornissa tai Toomemäellä jäi kokematta. Vapunpäivän aamulla matka jatkuikin sitten kohti Tallinnaa ja Helsingin lauttaa.

KyO Korporatsioon Fraternitas Tartuensiksen 90-vuotiskommersissa

Maaliskuun lopussa 2019 KyOn rakas ystävyysjärjestö Tartossa ja Tallinnassa, Korporatsioon Fraternitas Tartuensis täytti 90-vuotta.

Erilaisilla ystävyysjärjestöjen ja muiden tahojen juhlien täyttämänä viikonloppuna kahden hengen iskuryhmä suuntasi lahden eteläpuolelle Viroon, missä matka Tallinnasta Tarttoon taittui kätevästi junalla. Tallinnan satamasta on vain reipas kävelymatka Baltian asemalle, mistä junat Tarttoon lähtevät. Tartossa majoituspaikaksi oli valittu lauantai-illan olutpöydän juhlapaikan vieressä sijaitseva hostelli, joka oli myös vain lyhyen kävelymatkan päässä rautatieasemalta.

Perjantai-illan ohjelmassa oli kevytmuotoisempi cocktail-tilaisuus Tarton etelälaidalla Kastarin kaupunginosassa sijaitsevassa kerhohuoneistoissa, joka muistutti hyvin paljon suomalaista seurojen taloa. Juhlapaikalle oli vain muutaman kilometrin kävelymatka, joten matka taittui jalkaisin. Tämä herätti virolaisessa isäntäväessä hämmästystä, heistä välimatka oli pitkä ja paljastui että kaikki muut olivat saapuneet paikalle autoilla tai busseilla. Illan päättyessä saimmekin kyydin takaisin majapaikalle isänniltä. Virolaiseen tyyliin perjantai-illan ”lämmittelyjuhla” oli hyvin vapaamuotoinen ja paikalla oli monien eri järjestöjen edustajia Tartosta sekä Tartuensiksen jäsenten läheisiä. Ohjelmassa oli orkesterimusiikkia, vanhojen tanssien opetusta ja puheita. Paikalliseen tyyliin ruokapuoli oli cocktailpaloja ja kahvitarjoilu.

Fraternitas Tartuensiksen uusi juhlasali talon katutasossa.

Lauantaina koitti itse varsinainen juhlapäivä, jolloin aluksi oli päiväjuhla Tartuensiksen uusissa tiloissa heidän talonsa alakerrassa. Talo itsessään on Tarton vanhin yhä pystyssä oleva yksityistalo, koska kyseiseen saksalaisen porvarin kivitaloon tsaari Pietari Suuri majoittautui vuonna 1704 Tarton kukistuttua piirityksen jälkeen Suuressa Pohjan sodassa ja kaupunkia hävitettäessä vuonna 1708. Remontoituun juhlasaliin oli nyt siirretty aikaisemmin kellarin kokoussalissa ollut pöytäkalusto ja Tartuensiksen suuri vaakuna. Päiväjuhlassa olivat edustettuina Tartuensiksen ystävyysjärjestöt KyO ja latvialainen Fraternitas Lettica sekä muiden Tarton korporaatioiden edustajia. KyOn lahjana 90-vuotiaalle Tartuensikselle annettiin Kymenlaakson viiri, jota Tartuensiksen edustus oli edellisellä KyOn kesäretkellä ihastellut. Kuulemma viiri aiotaan virittää Tartuensiksen tilojen jollekin seinälle. Päiväjuhlan lopuksi oli ohjelmassa yhteiskuvan ottaminen viereisen Jaanin kirkon edustalla. Päiväjuhlan jälkeen oli tauko, jonka aikana Tartuensiksen vilistlaset eli seniorit pitivät oman kokouksensa.

KyOn delegaatio tuomiokirkon raunioiden edustalla.

Tällä välin KyO-delegaatiomme kävi morjestamassa toista ystävyysjärjestöämme Tartossa Korporatsioon Sororitas Estoniaeta. Estoniaen tiloissa esittelimme KyOn laulukirjan sisältöä, sillä Estoniae suunnittelee oman uuden laulukirjan teettämistä, johon myös KyOn lauluja on tarkoitus sisällyttää. Estoniaelta suuntasimme yhdessä estoniaelaisten kanssa ravintolaan syömään, ennen paluuta hostellille valmistautumaan illan olutpöytään ja vennastukseen.

Viron korporaatiot ovat osa saksankielisellä kulttuurialueella syntynyttä opiskelijajärjestöjen perinnettä, joka omalta osaltaan osakuntien lailla polveutuu keskiajan yliopistojen maakunnallisista nationeista tai kollegioista. Sittemmin korporaatiot ovat kulkeneet hyvin eri suuntaan kuin vanhan Ruotsin valtakunnan osakunnat. Korporaatiot on Virossa jaettu sukupuolen mukaan mies- ja naiskorporaatioihin, joten KyOllakin on kaksi ystävyysjärjestöä Virossa, mieskorporaatio Tartuensis ja naiskorporaatio Estoniae.

Lasimaalaus Tartuensiksen tiloissa muistamassa Fraternitas Tartuensiksen ja Fraternitas Lettican 80-vuotista ystävyyttä.

Lauantai-iltana oli vuorossa Tartuensiksen 90-vuotisjuhlien pääjuhla kommers, jota vietettiin olutpöydän ja vennastuksen muodossa. Olutpöytää pitää myös Estoniae, johon kaikki kyolaiset voivat osallistua. Olutpöytä muistuttaa hieman sitsejä siten, että istutaan pöydissä ja lauletaan, mutta ruokapuoli on pientä naposteltavaa ja pöydästä nouseminen ja pöytään palaaminen vaatii luvan pöytää johtavilta vastaavilta, jotka istuvat pääpöydässä. Juhlavuoden kunniaksi Tartuensiksen olutpöydässä oli buffet-tarjoilu tällä kertaa. Paikalla oli runsaasti Tartuensiksen nykyisiä ja entisiä jäseniä sekä muiden mieskorporaatioiden edustajia. Ruokailua seurasi itse vennastus-osio, joka on suljettu naisilta. Tällä kertaa Tartuensiksen yleiskokous oli käynyt keskustelua KyOn naisten osallistumisesta vennastukseen, ja ratkaisu oli päätynyt jälleen kielteiselle kannalle.

Vennastus onkin tasaveroisen edustamisen kannalta ongelmallinen tapahtuma, joka odottaa ratkaisua suuntaan taikka toiseen, etenkin jos KyOn ja Tartuensiksen ystävyyssopimusta uudistetaan jossakin välissä. Vennastukseen kuuluu erilaisia rituaaleja ja puheenvuoroja, mutta ytimenä on veljeysriitti. Tämän aikana muun salin laulaessa vennastuslaulun tiettyä säkeistöä, pöydässä vastakkain istuvat henkilöt vuoron perää juovat viinimaljasta, kättelevät ja lävistävät lakkinsa laulunjohtajien miekkoihin. Miekat ja maljat siirtyvät sitten vuoron perään salin päästä päähän, kunnes kaikkien lakit ovat kahdessa laulunjohtajan miekassa. Tämän jälkeen käänteisesti lakit puretaan miekoista samoin laulamalla ja kättelemällä vastapäisen istujan kanssa, jolloin veljeyssiteen katsotaan syntyneen. Vennastuksen jälkeen ilta jatkui tavanomaisen olutpöydän malliin ja loppuvaiheessa iltaa jaettiin leveä kommersnauha niille, joilla sitä ei vielä ollut.

Seuraavana aamuna KyOn delegaatio suuntasi aamupäivällä Tallinnan junaan, jotta ehdimme iltalautalle takaisin Helsinkiin. Harmillisesti sunnuntain sauna ja brunssi jäivät tämän takia meiltä väliin. Seuraava Tartuensiksen kommers vietetään jälleen syksyllä lokakuun lopulla jossakin päin Viroa, syyskommersin paikka aina vaihtelee vuosittain. Lokakuussa on siis jälleen mahdollisuus päästä moikkaamaan kavereitamme Suomenlahden etelärannalla, kätevästi viikkoa ennen rajanylitystä.

KyOn Inspehtorit IV: Aimo Halila 1956-1963

KyOn inspehtori-sarjaa jatkuu neljännessä osassaan, missä päästään jo 1950- ja 1960-luvuille osakunnan historiassa.

Veli Merikosken inspehtorikauden päätyttyä hänen siirtyessään valtionhallinnon tehtäviin, osakunta valitsi neljänneksi inspehtorikseen Suomen ja Skandinavian historian professorin Aimo Halilan. Halila oli syntynyt Lahdessa vuonna 1912, mutta suvun juuret olivat Iitissä. Halilan erikoistumisaloina historiassa olivat kunnallishistoria, Suomen kansakoululaitoksen historia sekä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin sekä Tanskan ja Norjan historia. Halilan kirjoittaman Iitin historian I osaa vuodelta 1939 pidetään ensimmäisenä modernina kunnan- ja pitäjänhistoriana Suomessa, joka vaikutti tällä saralla merkittävästi.

Aimo Halilan muotokuva lehtihuoneessa, maalannut Pekka Partanen v. 1964.

Osakunnan inspehtorina Halila vaikutti merkittävästi KyOn ja maakunnan suhteiden tiivistämisessä esiintymällä yhdessä osakuntalaisten kanssa monissa tapahtumissa maakunnassa sekä vaikuttamalla Kymenlaakson historian muistomerkkien pystyttämiseen eri paikkakunnille, kuten Tillolan taistelun muistomerkki Iitissä. Osakunnalla Halilan inspehtorikausi osui toisesta maailmansodasta toipumisen päättymiseen ja KyOn toiminnan puhkeamiseen uuteen kukoistukseen erilaisten projektien ja kerhojen muodossa. Samalla osakunta sai menestystä niin urheilu- kuin kulttuuririntamalla ylioppilaiden välisissä kilpailuissa. Osakunta näkyi ja kuului maakunnassa monenlaisten eri tempausten muodossa ja samalla osakunnan jäsenmäärä kasvoi Kymenlaaksoon perustetuista oppikouluista ja lukioista akateemiselle uralle lähtevien ensimmäisen polven ylioppilaiden saapuessa Helsingin yliopistoon. Osakunnalla kasvava jäsenmäärä aiheutti paineita tilojen riittämiselle osakuntahuoneistossa ja laajenevan osakunnan sisäisen yhtenäisyyden rakoillessa pienten kaveriporukoiden muodostuessa monisatapäisen osakunnan sisälle.

Kasvava ja laajenevan toiminta näkyi erilaisina kerhoina ja projekteina, joiden tukemiseksi KyO järjesti joka kevät virkailijakunnalle ja kiinnostuneille osakuntalaisille koulutusseminaareja Tuusulan Onnelassa. Vuosijuhlien rinnalle syntyivät vuonna 1958 Haminan Markkinat, jotka olivat alkuun muiden osakuntien vastaavien kotiseutu- ja perinnejuhlien hengessä pukukoodiltaan kansallispukujen ja tummien pukujen juhlat. Läpi 1960-luvun jatkunut Haminan Markkinoiden perinne katkesi osakunnan kriisivuosiin 1970-luvulla ja kakkosjuhla syntyi vasta 1980-luvulla uudestaan Rajanylityksenä, joka heti sai edeltäjäänsä paljon karnevalistisemman luonteen. Ankkapurhat jatkoivat ilmestymistään sodan aiheuttaman katkoksen jälkeen ja omaa lehteä kokeiltiin aikakauskirja Kymen Purhan muodossa. Halilan aikana kiertueperinne alkoi kuihtua pois ja maakunnassa pidetyt kesäjuhlat alkoivat muuttua kohti myöhempää kesäretkiperinnettä, maakuntalaisille suunnatusta tapahtumasta enemmän osakunnan jäsenten ja senioreiden omaksi tapahtumaksi. Kotiseutututkimukset jatkuivat kuitenkin edelleen vilkkaasti ja stipendejä tutkimiseen saatiin monilta eri säätiöiltä ja seuroilta. Kotiseudun tutkimusretkien tuloksia julkaistiin Ankkapurha-sarjassa ja kerättyä aineistoa lahjoitettiin maakunnan museoihin ja mm. SKS:n kansanperinnekokoelmiin.

Jouko Halilan KyOlle lahjoittama Väinö Hämäläisen maalaus Mankalankoskesta.

Aimo Halilan mukana myös hänen veljensä Jouko Halila, siviilioikeuden professori, tuli mukaan osakunnan toimintaan. Jouko Halila lahjoitti sittemmin taidekokoelmastaan Väinö Hämäläisen Mankalankoski-aiheisen maisemamaalauksen Kymenlaakson Osakunnalle. Taulu on nykyisin deponoituna Kouvolan kaupungin taidemuseo Poikiloon.

Kaksi keväistä kuraattoria

Kypsä on kutsunut viidettä virkapäiväänsä viettävän kuraattorimme Esa-Pekka Helanteen sekä emeritakuraattori Jenni-Maria Käen puhumaan mistäpä muusta kuin kuraattorina olemisesta. Jenni on kuulemma perehdyttänyt Esaa jo aiemmin ja lisää perehdytystä on luvassa, joten tämän tapaamisen tarkoituksena on vain kertoa meille muille osakuntalaisille, millaista on toimia osakunnan päänä. Ehkä Esallekin tästä pari vinkkiä jää. Kello on yksi päivällä. Olemme sopineet tapaavamme Café Lasipalatsissa, joka on kuitenkin lounasajan takia täysi ja meluisa. Sää on keväinen, joten suuntaamme terassille. Kysymysten näkeminen hohtavasta läppärinnäytöstä on vähintäänkin haastavaa. Leikin oikeaa reportteria ja säädän sanelukoneen kanssa. Keskustelumme kestää 59 minuuttia ja 11 sekuntia. Kuraattoriudesta voisi toki puhua pidempäänkin.

Miltä siis nyt tuntuu? Jenistä tuntuu nyt hyvältä, mutta myös hieman haikealta. On kevyt olo. Heti maanantaina hän on silti pyörähtänyt osakunnalla. Esastakin tuntuu hyvältä. On yleisluottavainen fiilis, kun ensi viikolla pitää oikeasti alkaa edustaa kuraattorina. Osakunnan kokous tulee torstaina. Esan mielestä on ihana päästä vielä tekemään osakuntajuttuja, niin että ei vielä valmistuttuaan häviä kuvioista.

Jennikin luottaa Esaan, sillä heillä oli vuonna 2017 hyvä ja toimiva kuraattori–puheenjohtaja-suhde. Esa tekee asiat hyvin. Esan kanssa on helppo tehdä töitä. Esan kanssa on helppo jutella. Esa kuuntelee. Esalle voi sanoa asiat suoraan. Esa ottaa palautteen hyvin vastaan. Esa saa paljon aikaan. Joka virassa Esalla on ollut joku projekti meneillään. Esalla on ilmiömäinen kyky innostaa ihmisiä. Jenni uskoo, että Esa pystyykin luomaan osakuntaan hyvän innostuneen ilmapiirin. Esalla on myös ympärillään parhaat mahdolliset ihmiset, jotka uskaltavat sanoa ja neuvoa. Esakin katsoo olevansa hyvässä alkuasemassa. Osakunnalla on asiat hyvin, ja on paljon motivoitunutta porukkaa, josta on vaikka mihin.

Kun Jenni aloitti kuraattorina, hänen tavoitteisiinsa kuului tutustua uusiin ihmisiin, ja se on toteutunut hyvin. Lukuisia uusia ihmissuhteita on syntynyt ja monien osakuntalaisten kanssa on saanut työskennellä yhdessä. Hän oli jo aika hyvin nähnyt edeltävien kuraattorien toimintaa ja osasi odottaa, miltä kuraattorina oleminen tuntuu. Auktoriteettiasemaan päätyminen oli kuitenkin yllätys. ”Vaikka meillä on tosi matalat hierarkiat, niin silti oli outoa, että itse oikeasti saa sanoa viimeisen sanan.”

Jennin päätavoitteena ensimmäisenä kuraattorivuotenaan oli osakuntalaisten jaksaminen. ”Halusin palauttaa sen, että osakunnalla on hauskaa ja rentoa eikä se tunnu työltä.” Lopettaessaan hän ainakin toivoo, että jaksaminen on mennyt parempaan suuntaan. Eihän osakunnan saavutuksista ja kehityksistä puoletkaan ole kuraattorin ansiota.

Esan mielestä kuraattorilla voi olla tavoitteita, mutta esim. Kypsän suunta ei ole kuraattorin tehtävä, vaan päätoimittaja tekee lehteä. Sen sijaan hän aikoo tukea muita tekemään omannäköistään toimintaa. Jenninkään mielestä kuraattori ei voi lähteä vetämään osakuntaa tiettyyn suuntaan, jos muut eivät ole siinä mukana. Mieluummin kuraattori kannustaa ja neuvoo virkailijoita viemään osakuntaa johonkin suuntaan.

On Esalla kuitenkin linja. Jos on epäkäytännöllisiä toimintatapoja, niitä voidaan uudistaa. ”En tule muuttamaan paljon asioita, mutta voin kehittää asioita.” Ollessaan isäntänä Esaa alkoi potuttaa silloinen käytäntö, että osakunnalla oli aina isännistön jäsen päivystäjänä tekemässä ei-mitään. Niinpä hän ajoi HTK:ssa läpi päivystyksestä luopumisen. Konkreettinen uudistus voisi myös olla palautteenantomahdollisuuksien kehittäminen. Lisää avoimuutta siis! Tämä jäi hänellä HPJ:nä kesken. Häirintälomake tulee nettiin. Sen hän voi luvata, koska se ei ole kuraattorista vaan tiedostussihteeristä kiinni. Sääntömuutokseen Esa suhtautuu varauksella, mutta riippuu paljon, millainen sääntömuutos on kyseessä. Jos se virtaviivaistaa toimintaa, silloin myös sääntömuutoksen tekeminen itsessään on motivoivaa. Ei hän pelästy sitäkään.

Esa haluaa kehittyä johtajana. Konkreettisesti esim. kokouksen puheenjohtajana asiat pitää esittää napakasti ja jaarittelematta, mihin hänellä mielestään on vähän taipumusta. Myös asioiden ennalta valmisteluun pitää kiinnittää huomiota. ”Laulunjohtajana menin fiilispohjalta enkä ollut suunnitellut mitään, paitsi palindromit.” Siinä hän on hyvin luonteva, mutta kuraattorina se ei aina riitä. Esa myös mielellään antaisi kaikkien keskustella, mutta keskustelun pakottamista päätökseen pitää vielä harjoitella. Hän ei ole ”hallintovelho”. Hassuja sananmuotoja yms. voi jäädä, mutta hänellä on halu toimia myös hallintoasioiden parissa. Jennikin myöntää, että kokouksen vetäminen on väähäään haastavaa, jos ei ole perehtynyt asiaan. Puheenvuoroja ei tarvitse valmistella, mutta esim. uudistettava paperi kannattaa olla lukenut hyvin läpi.

Jennin mielestä raskainta kuraattorin tehtävässä on puuttua ikäviin juttuihin, kuten häirintään tai siihen, että joku ei jaksa. Osakunnan johtajana alkaa helposti tuntemaan syyllisyyttä, ettei ole huomannut asiaa ajoissa tai olisi voinut tehdä jotain toisin, vaikkei itse olisi välttämättä voinutkaan tehdä mitään. Joku toinen tietysti kokee asiat eri tavalla.

Jenni neuvoo Esaa olemaan henkilö, jolle on helppo tulla puhumaan. Kuitenkin auktoriteettiasemassa se voi käydä vaikeaksi. ”Toisaalta älä unohda, ettei tämä nyt niin vakavaa ole.” Esan mukaan tämä onkin hänen suhtautumisensa muutenkin. ”Pidä myös hauskaa!” Kaikkien mielipiteiden kuunteleminen ei aina ole helppoa, ne kun voivat olla ristiriitaisiakin. Toisen mielestä OSKOt ovat liian pitkiä; toisesta ei ole aikaa keskustella. ”Älä ikinä epäröi pyytää apua, oli se sitten vanhemmilta kuraattoreilta tai osakuntalaisilta, koska siellä on ihan superfiksuja tyyppejä.” Esa aikoo myös olla nöyrä: ”Kaikkea ei tiedä itse parhaiten, tai edes hyvin.”

Jennin mukaan kuraattorin rooliin kuuluu myös, että pitää antaa muille tilaa ja kuunnella muita, ei niinkään että kuraattori sanoo mitä tehdään. Toisaalta pitää myös uskaltaa sanoa, että nyt riittää ja mennään eteenpäin. Jos jotakuta pitää vaikka töniä eteenpäin tekemään jotain, niin pitää tietää miten häntä lähestyä. Jos taustalla on stressiä, silloin pitää lähestyä pehmeämmin. Toiset taas haluavat, että heille sanotaan suoraan ja selkeästi. Tässä kuitenkin pitää tuntea ihminen hyvin. Esim. Esallle vuosijuhlamestarina Jenni olisi uskaltanut sanoa suoraan, jos jokin ei olisi hoitunut. ”Kokouksessa on haaste tietää, milloin on menty liikaa väärille urille, ettei tule teilanneeksi mielipidettä, joka olisi ehkä liittynyt asiaan, mutta muotoiltu turhan pitkästi.” Jenni neuvoo kuraattoria kertomaan kokouksessa oman mielipiteensä viimeisenä, koska tämä on jonkinasteisessa auktoriteettiasemassa. Muiden pitää oikeasti saada keskustella ja miettiä asioita itse. Jennin mielestä ”kuraattorin tehtävä ei ole ajaa omia agendojaan, vaan antaa muitten tehdä ja katsoa, ette ne nyt ihan päin honkia vedä.”

Kuraattoripaneelissa Esa kertoi supervoimakseen isällisyyden. Tällä hän tarkoittaa kuuntelemista ja toivoo olevansa lämmin tyyppi, jolta voi tulla kysymään neuvoa. Hän toivoo olevansa asioiden mahdollistaja ja virkailijoiden sparraaja. Hänellä on kuitenkin aikas monesta virasta kokemusta. Myös siitä, jos jokin asia vituttaa ja ei pysty tekemään jotain, siitäkin voi tulla Esalle puhumaan. Ylipäätään Esa on tuntemistani ihmisistä varmaan helpoin, sellainen jonka kanssa ei tule vaivaantunut olo.

Lopuksi pari provokatiivista väitettä:

Kuraattorin toimessa edustaminen vie kaikki viikonloput ja kaikki rahat ja aiheuttaa riskiryhmään luokiteltavaa alkoholinkäyttöä. Esa toteaa, että kuraattori voi toki jättää edustamatta, mutta eihän se ole toivottavaa. Kuraattori voi kuitenkin ottaa vain pöytäjuomat eikä välttämättä aina lähde jatkoille. Joskus voi mennä myös juhliin holittomana. Vasta viime aikoina hän on huomannut, kuinka tärkeää on pitää omasta hyvinvoinnista huolta. ”Kuraattorin pitää edustaa. Hänen omassa kädessään on järjestää puitteet sillä lailla, että hän pystyy edustamaan ja olemaan toimintakykyinen.” Jenni komppaa. Pitkä valvominen ja jatkoille jääminen vie mehut seuraavasta päivästä, ja alkoholittomat juomat ovat nykyään niin hyviä, ettei edes tunnu, että jää mistään paitsi. Rahankäyttö on ehkä kaikkein suurin rajoite. Joka viikonloppu ei myöskään vaan jaksa juhlia. Vuosijuhlat kasaantuvat kummasti samaan ajanjaksoon. Esaa myös ”kannustaa” holittomuuteen ja ajoissa lähtemiseen se, että työvuorot ajoittuvat paljon viikonloppuun. Se on myös haaste. Jenni muistuttaa, että koska juhlissa käy paljon tuttuja ihmisiä, joiden kanssa myös haluaa viettää aikaa, edustaminen toimii myös palauttavana.

Kuraattorinvaihtokaronkka on siirtymäriitti, joka vahvistaa yhden ihmisen tai viran arvovaltaa. Puolustaako se paikkaansa demokraattisessa yhteisössä? Jenni korjaa heti, että QVK on kahden kuraattorin juhla. Hän myöntää, ettei ennen kuraattorikautta osakuntalaisena aivan ymmärtänyt QVK:n arvoa. Kaudellaan hän on kuitenkin huomannut, että se on tärkeä muihin kuraattoreihin tutustumisen kannalta. Nyt uskaltaa mennä juttelemaan heille, jos tarvitsee apua tai on jokin vaikeampi tilanne. Kuraattorille itselleen QVK on hyvin tärkeä, ja etenkin vanha kuraattori kokee sen suurena kiitollisuuden osoituksena. Se on myös juhla, joka tuo osakuntasukupolvia yhteen. Monissa osakunnissa saattaa olla kaksikymmentä edellistä kuraattoria paikalla. Olisi hienoa, jos sinne saataisiin jatkuvuuden ketjua ja eri osakuntapolvien muistamista mukaan. Esakaan ei ole valmis lopettamaan QVK:ta, mutta voidaan toki miettiä, onko illalliskortti liian kallis tai onko juhlassa liikaa pönötystä.

Kahden vuoden kaudesta kohokohdaksi Jennillä jäi Hallands Nationin vuosijuhla, jonne lähdettiin isolla porukalla. Siellä Jenni nakiksi jäi puheen pitäminen ruotsiksi. Ehkä se oli kaikkein kovin juttu, kun sen uskalsi pitää. Ja ihmiset ottivat suomenruotsisen sönkötyksen tosi hyvin vastaan. ”Siitä tuli fiilis, että pystyn oikeesti tehä mitä vaan!” Se oli törkeen ihana viikonloppu muutenkin. Oli vähän samanlainen keli kuin nyt.

Näin on kysymykset kysytty. Tiedämme kaiken kuraattorina olemisesta. Jenni ja Esa jäävät vielä puhumaan osakuntajuttuja Amos Rexin kukkulalle. Perehdytys jatkuu.

Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena

(Tämä artikkeli esittelee opinnäytestipendin saanutta pro gradu – tutkielmaa)

Estetiikan pro graduni päätyi tarkastelemaan ilmiötä, joka on lähellä minua. Oikeastaan ne ovat ihollani sekä ihossani: tatuoinnit. Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena (2019) on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin:miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielman aineistoksi valikoitui ulkomaalainen kirjallisuus, sillä Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja. Samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Yksittäisen maininnan maoritatuoinneista heitti aikoinaan muuan Immanuel Kant teoksessaan Arvostelukyvyn kritiikki (1790). Tatuointien ”kantajana” (aivan kuin tämä olisi tauti, vaikka kyllä, niihin jää koukkuun) tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani. Koska tatuoinneilla on historiaa lähes joka puolella maapalloa, rajoittuu tutkimukseni pääsääntöisesti länsimaalaiseen tatuointikulttuuriin. Eikä siinä vielä kaikki: tähän iloiseen tutkielmaan mahtui mukaan myös drag queenit, SoundCloud-räppärit, rintasyöpäpotilaat sekä Meksikon vampyyrinainen.

Pelkästään tatuoinnin ottaminen on kiehtova psykologinen prosessi, jossa tatuoinnin ottaja pohtii tatuoinnin sisältöä ja liittää siihen erilaisia tunteita, mieltymyksiä sekä muistoja. Tatuoinnin halutaan heijastavan omaa minää ja niillä halutaan korostaa omaa yksilöllisyyttä. Toisaalta tatuoinnit ovat keino kuulua yhteisöön: tatuoijat, tatuoidut sekä tatuoinneista kiinnostuneet kokoontuvat esimerkiksi tatuointimessuille jakamaan intohimoaan muiden kanssa. Edelleen tatuoinnit voivat merkata kuuluvuutta esimerkiksi jengiin tai rikollisjärjestöön. Tatuointeja kuitenkin ottavat eri ihmiset kaikissa sosiaaliluokissa, minkä vuoksi tatuointeja ei enää voida laskea ”merimiesten, rikollisten ja prostituoitujen merkeiksi”. Toki edelleen esimerkiksi niin kutsutut ”SoundCloud-räppärit” käyttävät tatuointeja saadakseen mahdollisimman rikollisen ulkomuodon. Mutta emme voi enää sanoa, että tatuoinnit kuuluisivat yksinomaan rikollisille.

Taiteen kentällä tatuoinnit ovat mielenkiintoinen ilmiö, joka lainaa paljon perinteisiltä taidemuodoilta, mutta samalla haastaa meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointien tyyleissä näkyy samoja elementtejä kuin esimerkiksi kuvataiteessa: symboliikkaa, poptaidetta, realismia, tussipiirroksia sekä japanilaisia puupiirroksia. Toisaalta tatuoinneille on kehittynyt omia tyylejä, kuten old school-tatuoinnit sekä alkuperäiskansojen omat tatuointityylit ja niistä johdetut tyylit kuten tribaalit. Meillä vaikuttaa olevan myös tarve kategorisoida tatuointeja samalla tavalla kuin esimerkiksi elokuvia tai kuvataidetta. Tatuoinnit voidaan nähdä jopa performanssitaiteena, sillä tatuoinnit hyödyntävät ihmiskehoa ja sen liikettä. Tatuointien arvioiminen tatuointikilpailuissa on ammattilaisten hommaa ja monen taidemuodon tavoin tatuointikulttuuri on hyvin kaupallistettu.

Tatuoinnin ehkä mielenkiintoisin piirre on sen pohja eli iho. Tatuointi voidaan nähdä ihon päällä olevana erillisenä osana, mutta tatuointi tehdään ihon sisään, jolloin se on myös sisällämme ja osa kehoa. Tatuointi kestää niin kauan, kunnes keho kuolee sekä muuttuu kehon ja ihmisen elintapojen mukana. Kuten iho, tatuoinnille annettu merkitys ei ole muuttumaton. Tekovaiheessa ihminen antaa tatuoinnilleen tietyn tulkinnan, mutta ihmisen kasvaessa tatuointi tulkitaan uudelleen. Näin tatuoinnin narratiivi muuttuu ajan myötä. Samalla erheellisiksi koetut tatuoinnit kasvavat osaksi minäkuvaa, kun niille pyritään keksimään parempi tulkinta. Esimerkiksi hevostatuointi edusti ottamishetkellä rakkautta hevosiin, mutta kuitenkin kymmenen vuoden päästä tatuointi on vainmuistutus vanhasta harrastuksesta. Uudet tulkinnat vähentävät tarvetta poistaa tatuointi. Uudet tulkinnat ja narratiivit osoittavat myös, ettemme koskaan voi palata menneeseen, vaan tarkastelemme itseämme aina nykyisyyden kautta.

Tarkastellessani tatuointeja taidemuotona otin vertailuksi mukaan kaksi ilmiötä,jotka ovat tatuointien tavoin muuttuneet taidemuodoiksi: kehotaiteen ja graffitit. Länsimaissa kehotaiteella ei ole ollut samanlaista maailmankatsomuksellista asemaa tai vahvaa osaa rituaaleissa kuin esimerkiksi alkuperäiskansoilla. 1900-luvulta alkaen kehotaide on vilahdellut muun muassa kantaaottavassa taiteessa ja drag queenien keskuudessa. Monille kulttuureille ja kansoille kehotaide on ollut osa kauneuskäsitystä, mutta länsimaissa kehotaide on tullut osaksi kaunistautumista vasta viime vuosikymmeninä sekä keinoksi korostaa omaa identiteettiä. Kehotaide on tietyissä kulttuureissa korostanut kuuluvuutta yhteisöön ja edelleen esimerkiksitatuointien avulla ihmisellä on mahdollisuus päästä osaksi yhteisöä.

Niin kehotaiteella kuin graffiteilla on pitkä historia, jota on värittänyt laittomuusja rikollisuus. Kehotaidetta on käytetty rikollisten merkitsemiseen ja rikolliset ovat luoneet omia koodistojaan tatuoinneilla. Graffitit ovat kehotaiteen tavoin kannanottoja, joista esimerkkinä graffititaiteilija Banksyn taide. Graffitien kohdalla laittomuus saatetaan edelleen kokea siihen kuuluvaksi piirteeksi, toisin kuin tatuoinneissa tai kehotaiteessa. Tulevaisuus näyttää, siirtyvätkö graffitit tatuointien tavoin enemmän lailliseksi toiminnaksi, mihin vaikuttaa niin laki kuin ihmisten asenteet. Myös kaupunkisuunnittelu ja graffiteille varatut alueet voivat auttaa suhtautumaan niihin suopeammin.

Tarkastellessani tatuointien psykologisia ulottuvuuksia, otan esille muutamia esimerkkihenkilöitä sekä rintasyövän jälkeisistä leikkausarvista kärsineet naiset. Tatuoinneilla voi olla symbolisia merkityksiä ja ne voivat toimia muistutuksena niin itselle kuin muille. Erityisesti Tova Friedmanin tapauksessa tatuointi toimii muistutuksena ulkopuolisille historian kauhuista: hänellä on kädessään natsien keskitysleirillä tehty numerosarjatatuointi. Meksikolaiselle Maria Jose Cristernalle ”vampyyrinaiseksi” muuntautuminen on auttanut häntä kertomaan muille synkästä menneisyydestään parisuhdeväkivallan uhrina. Tatuoinneilla Cristena on luultavasti kokenut itsensä kokonaisemmaksi samalla tavalla kuin tatuoinnin ottaneet rintasyöpäpotilaat. Tatuointien avulla rintasyövän arvista toipuneet naiset ovat voineet määritellä naiseutensa itse sen sijaan, että turvautuisivat implantteihin näyttääkseen ”normaaleilta”. Tatuoidut rintasyöpäpotilaat edustavat niitä naisia, jotka määrittelevät itse sen,mikä on eroottista ja kaunista. Nykyinen tatuointikulttuuri onkin antanut erityisesti naisille mahdollisuuksia määritellä itse oman ulkonäkönsä.

Tatuointi on mielenkiintoinen ilmiö, joka kertoo niin kantajalleen hänestä itsestään, kuin siitä, millainen yhteiskuntamme on nyt. Näin tutkielman jälkeen olen huomannut, miten paljon pelkästään tatuoinnit kertovat suhteestamme kehoomme ja esteettisistä mieltymyksistämme niin itsessämme kuin muissa. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle vielä paljon päänvaivaa (hyvässä mielessä) ja toivottavasti itse pääsen tämän tutkimusaiheen pariin vielä uudestaan.

Anna-Liisa Koskinen sai opinnäytestipendin 2019

Virtuaalipotilaat kliinisen farmasian opetuksessa

Farmasia alana on haastavan murroksen edessä: Väestön vanheneminen ja sairastuminen sekä uusien lääkkeiden käyttöönotto lisäävät farmaseuttisen osaamisen tarvetta. Haasteena on sovittaa osaaminen osaksi moniammatillista työyhteisöä, jossa potilaan hoitopolku olisi mahdollisimman saumaton ja turvallinen. Kaikessa avaintekijänä on uusien ammattilaisten koulutus ja työelämään siirtyneiden farmasistien osaamisen ylläpitäminen ja päivittäminen. Yhtenä ratkaisuna on esitetty digitaalisten oppimisalustojen käyttöönottoa ja niiden hyödyntämistä.

Digioppimiseen liittyy kuitenkin paljon haasteita. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käsitelty paljon oppimisen tehokkuutta ja tuloksia verrattuna perinteiseen oppimiseen. Useissa tutkimuksissa nousivat haasteiksi tekniikan käytettävyys sekä erilaiset ohjelmat. Toisaalta jatkuvasta käytöstä ei ole saatu tutkimustuloksia, joten aiheen syvempi tarkastelu jatkossa on tarpeen. Digitaalinen oppiminen ei myöskään merkittävästi parantanut substanssioppimistuloksia, vaikka digialustoilla ja virtuaalipotilassovelluksilla saatiin hyviä suorituksia. Sovellukset kuitenkin nopeuttivat oppimisprosessia sekä tehostivat oppimista.

Terveydenhuollossa haasteellista on myös päätöksenteon harjoittelu ja interaktiivinen opetus. Näitä ominaisuuksia tutkittiin myös sovellusten avulla. Tutkimusten mukaan interaktiivisuus nopeutti oppimista ja lisäsi opiskelijan varmuutta kliinisessä hoidossa. Sovellusten yllättävä lisä opetukseen oli empatiakyvyn parantuminen potilaita kohtaan verrattuna tavallisia oppimismenetelmiä käyttäviin opiskelijoihin, sillä opiskelija pystyi hahmottamaan paremmin virtuaalipotilaan elämäntilannetta sekä potilasta kokonaisuutena.

Digitaaliseen oppimiseen liittyy myös sanattomaan kommunikointiin liittyviä haasteita. Näistä huolimatta digitaaliset alustat mahdollistivat silti tehokkaan ja turvallisen oppimisympäristön, jossa opiskelija voi tehdä omaan tasoonsa soveltuvia tehtäviä. Tutkimusta tarvitaan kuitenkin edelleen, jotta digitaalisia oppimisympäristöjä voidaan kehittää ja optimoida mahdollisimman monelle soveltuvaksi.

Ilona Raimas sai opinnäytestipendin 2019 farmasian opinnäytetyöhönsä Virtuaalipotilaat kliinisen farmasian opetuksessa.

KYPSÄ I/19

Kymenlaakson osakunta on julkaissut Kypsä-lehteä aina vuodesta 1980 asti. Toisin kuin saattaisi kuvitella, kymenlaaksolaisten osakuntalehti on toiminut innoittajana eräiden muiden osakuntien Willi ja Pieni puukello -julkaisuille. Edelläkävijöitä ollaan siis oltu aitoon kymäläiseen tyyliin jo alusta asti.
Sopivaa on siis, että ensimmäisenä osakuntana Leppäsuon kellarissa juuri KyO sulkee painokoneensa, ja siirtyy julkaisemaan Kypsää tällä uudella sähköisellä alustalla. Tulevaisuus näyttää mihin kaikkeen uuteen, mahdollisesti pelottavaan ja toivottavasti innostavaan tämä muutos johtaa.

Kypsän vuoden 2019 ensimmäinen ”numero” sisältää seuraavaa:

Kypsän sähköistämien lyhyt historia
Pääkirjoituksen omaisessa jutussa Aapo kertailee Kypsän sähköistämiseen johtanutta prosessia ja hahmottelee sitä, miltä Kypsän pitäisi näyttää ainakin vuoden 2019 ajan.

86-vuotisjuhla
KyO vietti 86:nnet vuosijuhlansa ravintola Pörssissä 23. helmikuuta.

KyOGamingin manifesti
Osakunnassa toimii uusi kerho: KyOGaming.

Teokratia vai kohtaamisen yhteisö?
Osakunnan hallitus on hyvin lähellä teologienemmistöä – nyt kun uusi kuraattorimme ei vielä ole astunut remmiin -. Mitä tästä seuraakaan?

Vaihtelua sitsipöydän herkkuihin kymenlaaksolaisesta perinnekeittiöstä?
Kypsän ruokaosiossa esitellään maauntaherkut: pitakkamaito, punsa sekä taikinakiisseli.

ARVAA CIVIS! (Snapchat Bitmoji edition)
Kypsän puuhanurkassa tehtävänäsi on kymälaisten Snap Chat -emoji.

KyOGamingin manifesti

Kymenlaakson Osakunnan videopelikerho eli KyOGaming näki päivänvalon (taikellarin kattolamppujen valon) 17.1.2019. Täten esitettäköön KyOGamingin manifesti.

KyOGamingin tarkoitus on edistää videopeliharrastuksen, videopelikulttuurin sekä E-urheilun näkyvyyttä ja harrastusmahdollisuuksia DGO:n osakuntien sisällä.Videopelaaminen on nykypäivänä merkittävä tapa käyttää elektronisia laitteita, joten onvain järkevää, että KyOlla on kerho tukemassa tätä harrastusta. Videopelaaminen onmyös kehittymässä entistä enemmän sosiaaliseen suuntaan erilaisten sovellutustenkautta. Nämä mahdollistavat uusia tapoja toimia yhteisöllisesti videopelien sisällä jaympärillä. KyOGaming haluaakin edustaa positiivista yhteisöllisyyttä yhteisenharrastuksen tiimoilla. Tuomitsemme kaiken syrjinnän ja häirinnän, emmekä suvaitsesitä missään muodossa. Haluamme olla esimerkki yhteisöstä, jossa kaikki voivat nauttiayhteisestä videopeliharrastuksesta ilman pelkoa pilkkaamisesta tai vähättelystä.

Tavoitteiden edistämiseksi on jo nyt suunniteltu joitakin tapoja. Näitä tapoja tullaanlaajentamaan KyOGamingin järjestäytymiskokouksessa, johon kaikki DGO:nosakuntalaiset ovat kutsuttu. Tällä hetkellä suunnitelmissa on järjestää erilaisiapelikertoja, joissa hyödynnetään DGO:lla olevia laitteita sekä jäsenien omiakonsoleita ja/tai pelejä, jos jäsen itse haluaa niitä tuoda käytettäviksi. Kokoontumisiatullaan järjestämään myös merkittävien E-urheilutapahtumien kisakatsomojenmuodossa. Mahdollisuus on myös järjestää keskustelutilaisuuksia, joihin voidaan kutsuaulkopuolisia puhujia. Myös isoja yhteispelaamistapahtumia (LAN-tapahtuma tai ”lanit”)pyritään järjestämään vähintään kaksi kertaa vuodessa. Yhteydenpitämiseksi jaspontaanien pelikertojen edustamiseksi perustetaan KyOGamingille serveri Discord-sovellukseen. Tämän serverin toimintaa kehitetään yhdessä jäsenten kanssa, jotta sepalvelisi kerhon toimintaa parhaalla mahdollisella tavalla. Viimeisin suuri ilmiövideopelikulttuurissa on pelaamisen suoratoisto siihen suunnitelluilla sivuilla (streamingtai ”striimaus”). Myös tätä on mahdollista tehdä yhteisesti kerhon kesken.

Tulevaisuudessa videopelaamisen suosio ei tule vähenemään, sillä uusia tapoja pelatakeksitään kokoajan. Tämä tulee laajentamaan videopelaamisen käsitettä, jokapuolestaan pakottaa videopelaamiseen keskittyneet yhtiöt, yhteisöt ja yksilötmuokkaamaan toimintaansa ja kehittämään uusia tapoja kohdata tämä kehitys. Tästäesimerkkinä toimii mobiililaitteilla tapahtuvan pelaamisen valtava kasvu viimeisenkolmen vuoden aikana. Myöskään KyOGaming ei voi jäädä nyt kehiteltäviin tapoihin jaajatuksiin. Kerhon pitää pystyä vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin rohkeasti jaavoimesti. En näe mitään syytä, minkä takia KyOGaming ei voisi ollatulevaisuudessa edelläkävijä yhteisön avoimuuden, syrjimättömyyden ja rohkeudensaralla. Kauan eläköön KyOGaming! GL HF!

Helsingissä 26.3.2019
Roni ”Finner95”
VattoKyOGamingin puheenjohtaja

86-vuotiasjuhla

Juhlapaikaksi oli vuosijuhlamestarimme Esa-Pekka Helanne valinnut ravintola Pörssin. Ennen sitä on pidetty kalliina, mutta 80 € alkaa olla jo vakiohinta osakuntavujuilla. Palvelu sitten pelasikin moitteettomasti – on se kurja kun ei mistään voi ruikuttaa. Ikimuistoisimmasta lahjasta vastasi Satakuntalainen Osakunta, joka lahjoitti KyOlle kauan kaivatun tulostimen. Samaan aikaan vujuillut KO sitä vastoin sai ohjekirjan. Cocktail-tilaisuuden ja itse juhlan väliin oli, ehkä viime vuoden kasivitosten peruja, varattu reilusti aikaa. Arvailu sennujen etkopaikasta kävikin kuumana. Osallistujamäärä oli sangen pieni. Esan sydämentykytykset kuitenkin osoittautuivat turhiksi, kun leijonanosa ilmoittautui viimeisinä päivinä ja pöytään saatiin lopulta 56 osallistujaa. Jottei sali näyttäisi autiolta, oli plaseerauksessa päädytty kahdeksan hengen neliöpöytiin. Toisten mielestä ne olivat hyvin kotoisat; toisten oli vaikea kuulla puhetta pöydän toiselta puolen.

Keskimääräisestä juhlapuhujasta poiketen kansanedustaja Markku Pakkasen puhe herätti ajatuksia ja tunteita ”Minun mielestäni jokainen ihminen voi olla kotoisin vain yhdestä paikasta.” Rohkea näkemys siirtokymenlaaksolaisten juhlissa. Kronikassa ’19 katsottiin lyhytelokuvia KyO-vuoden varrelta. James Ponsi ja Jääkaapin aave jäivät mieleen. Poikkeuksellisen aktiivisesta ja pitkäjänteisestä työstä Kymenlaakson Osakunnan hyväksi Pasi Pykälistölle myönnettiin Kalevi Valkaman nimikkostipendi. Viimeksi sellainen on myönnetty 70-luvulla. Ohjelman koskettavin osa oli Anna-Liisa Koskisen puhe rakkaudesta itseä kohtaan. RuPaulin sanoin: ”If you cannot love yourself, how the hell you gonna love somebody else?”

Kunnianosoitukset
Kunniamerkki: Inspehtori Jari lavonen
Harrastusmerkki: Eerika Mankinen, Leon Hirvelä, Marjut Päkki, Emma Schumilov ja Eemil Hakala
Opinnäytestipendi: Anna-Liisa Koskinen, Ilona Raimas
Osakuntastipendi: Veli-Matti Ylönen, Eerika Mankinen
Fuksistipendi: Jalmari Salovirta, Janne Salokoski

Kuvan ottanut Camilla Relander